Käyttäjän Anton Chigurh kirjoittamat vastaukset
-
Muistutan tartsan perätilalle että ketjussa on tarkoitus käsitellä myyrätutkimuksen tilaa suomessa.
Tätä kari ”kyllä se toistakymmentä kuutiota kasvaa” ämmän mainitsemaa tohtori tenho hynöstä minä muistan erityisellä lämmöllä. Pidän häntä lähes myyrätuhovastaavan ”sitaatioklassikko” henttosen tasoisena nerona.
Minulle tarjoutui tilaisuus tehdä tarjous poikkeuksellisen hyvin hoidetusta, rautaisen metsäammattilaisen omistamasta palstasta rapia kymmenen vuotta sitten; elettiin viimeisiä markka-aikoja. Palsta oli niin hyvä, että sanoin sitä kaupanneelle, että minä odotan muiden tarjoukset (kysyntä oli kova) ja maksan kymmenentuhatta yli korkeimman noteerauksen. Palsta jäikin minulle.
Pari vuotta kaupasta tein palstalta ensimmäisen puukaupan. Sain sijoittamani pääoman heti pois. Muutama vuosi ja uusi leimikko ja tuloa oli edellistä enemmän. Rajasin sitten MHYn pojan kanssa veroleimikon palstalta (joka tuotti taas yli ostohinnan).
Siinä vaiheessa MHYn poika paljasti minulle tohtori tenho hynösen sättineen häntä siitä, että oli MHYn vastaavana neuvojana sallinut hakata palstan pilalle (siis silloin toistakymmentä vuotta sitten oli tämä tapahtunut) ja että palstalta ei saa myyntituloja kymmeniin vuosiin. MHYn poika kysyi minulta, että sallinko minä antaa tohtori tenho hynöselle palautetta tuosta sättimisestä.
Minä vastasin, että tottakai, kannustava palaute on aina paikallaan.Aloittaja on, kuten lähes aina, täysin ulkona noine väitteineen.
Tässä joutuu sanomaan, että pidot paranevat kun väki vähenee. Pienet yhdistykset fuusioituvat isompiin.
Osa metsänomistajista (ehkä ei puuntuottajista) on niin hölmöjä, että haluavat vapaaehtoisesti suden (puunostajat) suuhun sopimusasiakkaiksi.
Tiedän perheen, jolla aiemmin oli laajaa teollista puuntavaran jalostustoimintaa ja joka omistaa kymmeniätuhansia hehtaareja metsää ja joka käyttää kattavasti metsähoitoyhdistyksen palveluja.
Minä törmäsin tuohon boorin puutteeseen 90-luvun alussa, jolloin päätehakkasimme muutaman hehtaarin kokoisen lepikon, joka oli tuottanut monta sukupolvea polttopuuta. Ojitusmätästytin alueen (ojitusmätästystä meillä oli käytetty silloin jo 10-vuotta, sekin taitaa olla minun keksintöni), johon istutettiin kuusen taimet.
Huolellisesta istutustyöstä huolimatta taimet kituivat, osa kuivui, osa pensastui, ja kasvu oli erittäin heikkoa. Alue kuitenkin puski hillittömästi lepänvesaa ja mitä moninaisimpia ruohovartisia kasveja, joiden lyhyys hipoi kahta metriä, joten ravinteita näytti riittävän.
Pohdin muilta kiireiltäni ongelmaa ja päädyin siihen, että taimet kärsivät joko kaliumin tai boorin tai sitten molempien puutteesta.
Siihen aikaan oli markkinoilla metsän kali-hivenlannos (jota käytettiin suometsien jatkolannoitukseen PKn jälkeen), joka sisälsi molempia (kalium ja boori) mielestäni kasvuhäiriön korjaavia aineita.
1997 keväällä sitten kylvin alueelle kyseistä ravinnetta. Odotukset eivät olleet mitenkään korkealla. Mutta hämmästys oli sitäkin suurempi, kun kuuset rupesivat puskemaan metristä kerkkää. Jotakin kautta tästäkin havainnostani kulkeutui tieto metlalle.
Kuka on sanonut ja missä yhteydessä ja mistä asiasta: ”…vaikka riski olisi käytännössä olematon, niin ihminen on kummallinen eläin heh, heh, heh …”
Sama kyörä on sanonut: ”Pääisännän eli lihaa syövien eläinten ulostamat munat leviävät helposti jopa tuulen mukana luonnonmarjoihin, mutta riski ihmisen sairastumiseen on olematon. Ei ole pystytty todistamaan, että ihminen olisi saanut tartunnan luonnonmarjoista”.
Neljä vuotta jouduin moukaroimaan tällä palstalla verbaalisesti tuota kyörää, ennenkuin tunnustus irtosi.
Tilannehan on täysin mieletön.
Metsänomistajista alle 6% harrastaa hirvenmetsästystä; yksikään ei halua mailleen hirvituhoja.
Siitä huolimatta maataomistamaton joukkio (94%) määrää tahdin. Pienen marginaalisen ryhmän (alle 2% väestöstä) itselleen omima diktatuuri. Tuo alle 2% on onnistunut soluttamaan kolmen ämmän ministeriön, metlan; jopa puuntuottajajärjestön tiedonantajan päätoimittajaksi tuo hurja joukko on saanut etäpesäkkeekseen oman pojan (joka hymyilee vielä vinosti, mutta se hymy kyllä hyytyy).
Tämä nimimerkkini on peräisin yhdysvaltalaisen kirjailijaneron Cormac McCarthyn loistavasta teoksesta: ”Menetetty maa”. Siitä on tehty myös elokuva, joka tosin on vain kalpea varjo tuosta kirjasta.
Opus on erittäin monitasoinen ja -ulotteinen ja sen voi ymmärtää tuhannella eri tavalla. Mutta mitä kirjailija itse tarkoittaa, onkin sitten ihan oma juttunsa.Mutta tuo kirjan nimi on erittäin osuva. McCarthyn 2006 ilmestyneessä kirjassa ”Tie” selviää, mitä tuo menetetty maa tarkoittaa.
Tarinan kertojanääni vanha seriffi Bell kertoo Chigurhista:
”Tuolla jossain odottaa aito ja elävä tuhon profeetta enkä minä halua kohdata häntä. Tiedän että hän on todellinen. Olen nähnyt hänen kättensä jäljen. Olen kerran astellut niiden silmien editse. Se sai olla laitimmainen kerta. En aio lähteä siihen leikkiin ja nousta häntä vastaan”.
Todella järkevöitynyt seriffi.
Tuossa elokuvassa Chigurh on intiaani.
