Käyttäjän Pete kirjoittamat vastaukset
-
Korjuupalvelu on toimituskauppaa tekee sitä sitten kuka tahansa. Tukkia ja pikkutukkia ostavat sahat ovat luonnollisesti hyvin tarkkoja siitä, että sahalle päätyy vain laadukasta tukkia. Jos tulee raakkia, niin se käy kalliiksi toimittajalle. Tämän johdosta toimitustukin katkonnassa ollaan aivan erityisen tarkkana ettei vaan tule raakkia. No jokainen varmaan ymmärtää mitä tämä tarkoittaa tukkiprosentin osalta? Toimituskauppaa tietysti tekee lähes kaikki puunostajat, mutta tukin osalta sahat tietysti hyvin vähän.
Jätkällä menee sekaisin rungonosahinnoittelu (jota Anneli tuossa avasi) ja kokorunkokorjuu. Kokorunkokorjuu on myjälle ihan hyvä juttu, mutta Koskinenkin tarjoaa sitä vain osaan leimikoista. Kokorunkokorjuu tuskin tulee yleistymään. Rungonosahinnoittelun taas voisi ottaa käyttöön periaatteessa vaikka heti lähes kaikkeen puukauppaan. Motojen mittalaitteet pystyvät siihen kyllä. Toki ei rungonosahinnoittelukaan autuaaksi tee. Vielä jää tulkinta mahdollisuus vaikkapa oksaisuuden osalta.
Runkohinnalla ei kyseistä leimikkoa olisi kukaan ostanut jos se pitää paikkaansa, että se koostui metsäsaarekkeista ja ranta-alueista. Ja jos leimikon puissa oli runsaasti kokovaihtelua. Runkohinta sopii hyvin hoidettuihin jokseenkin yksijaksoisten metsäkuvioiden päätehakkuukauppaan. Eikä sitä käsittääkseni juuri missään muualla käytetä.
Ihmettelen että runkohinnoittelua ylipäätään nostetaan tämän tapauksen osalta vaihtoehdoksi. Rungonosa -hinnoittelu on kokonaan toinen juttu ja se voisikin sopia lähes kaikkiin leimikoihin.
Itsekin olen jonkun kerran käynyt Eestissä sikajahdissa. Eräs kerta jäi erityisesti mieleen kun yhtään laukausta ei ammuttu kahden pitkän päivän aikana, mutta muistaakseni viisi sikaa saatiin saaliiksi. Paikalliset miehet hoitivat lopettamisen puukolla. Siinä oli muutama todella asiaan innostunut koira (jotain laikoja ja niiden sekoituksia), jotka ahdistivat siat yksi kerrallaan johonkin kuusen persiisiin. Muutaman kymmenen minuutin haukun jälkeen mies (ilmeisesti tosimies) hyppää sian selkään ja vetää siltä kurkun auki. Näin sen täytyi hoitua vaikka en ollut näkemässä. Konjakkia ei muistaakseni juotu, mutta jonkinlaista pontikkaa kylläkin kaatoryypyksi. En nyt sano tämmösen metsästämisen eettisyydestä mitään. Me suomiporot seistiin viimassa tuntitolkulla ja sikoja nähtiin vain hiluxin lavalla. Ei ollut erityisen exclusiivinen olo.
Suomessa tähänkin varmaan tarvitaan metsästyskortti, mutta kulut jää pieniksi kun ei tarvita pyssyä eikä patruunoita. Tässähän olisi Jätkälle, Jeessille ja Tanelille oiva matalan kynnyksen jahtimuoto!
En todellakaan kaipaa villisikaa tänne Suomeen. Parempi olisi jos ne saataisiin hävitettyä täältä sukupuuttoon. Ruokinnan (kyttäystä varten) kieltäminen ei kuitenkaan ole minkäänlainen ratkaisu. Päinvastoin.
Gla, koitan kerrata vaikka turhaa se varmaan on. Villisikaa ei ole houkutellut Suomeen riistaruokinta. Viime vuosien lauhat talvet ovat sen tänne tuoneet. Ja kannan kasvu miehitetyssä Karjalassa. Ruokinnan kanssa tarvitaan jatkossa varmasti enemmän tarkkuutta ja jos sitä tekee, niin sitten pitää seurata mitä riistaa siellä käy. Kamera ei maksa montaa kymppiä. Jos sikoja ilmaantuu niin niiden jäljet oppii kyllä tunnistamaan. Ja hajustakaan tuskin voi erehtyä. Ja kyttäysjahti on sitten pakollinen operaatio. Tällä hetkellä Suomen pelloissa on niin paljon viljaa että siat pärjäävät tämän talven oikein hyvin. Voi olla vaikea saada niitä nyt edes ruokinnalle. Kuitenkin jos sikakantaa halutaan leikata niin kyttäysjahti on ainoa mahdollisuus.
Monia ikiaikaisia käytäntöjä täytyy muuttaa. Kuivurin esipuhdistajan tai lajittelijan akanakasaa ei pidä enää kipata metsätien päähän. Tai jos kippaa niin paikalle pitää järjestää tehokasta metsästystä.
Suurimmalle osalle sian ampuminen on ensimmäinen kerta. Jos hämärässä vähänkin osuu huonosti niin veikkaan että suurin osa miettii kaksi kertaa kannattaako verijälkeä seurata. Hämärässä saati pimeässä tottumattoman jokseenkin mahdoton tehdä varmaa johtopäätöstä siitä tuliko ampuneeksi ylivuotista porsasta vai karjua. Tämä nostaa ihan ymmärrettävästi kynnystä ryhtyä koko puuhaan. Siellä tornissa on aika yksinäistä. Riski on todella pieni mutta kuitenkin.
Jos metsomerkinnät (=mahdollinen metsokohde) haluaa pois niin eiköhän ne poistu kun pyytää Metsäkeskusta ne poistamaan. Ylipäätään jos tiedoissa on virheitä niin oma kokemus on että ne kyllä korjataan kun vaan pyytää. Esimerkiksi ikä, sehän helppo selvittää ja pitkänlinjan metsänomistajilla voi olla tarkatkin muistiinpanot. Kannattaa ilmoittaa todelliset iät niin kasvumallitkin antaa jatkossa oikeamman tuloksen.
Kasvumallit ylipäätään eivät ole aina ajantasalla, mutta tämä ongelma on kaikissa metsäsuunnitelmissa.
Ehkäpä metsään.fi merkitys täällä puhisevile ei niin iso olekaan, mutta metsäasioissa epätietoisia se varmasti auttaa.
Hirvikannan holtittomastakin kasvusta voi syyttää osaa metsästäjistä, mutta villisikakannan kasvusta ei. Suomesta puuttuu villisian metsästystaitoa, koirat ja kulttuuri. Ajojahdeila ei kantaa leikata vaikka se mukavaa puuhaa onkin. Ruokinta kyttäysmetsästystä varten on ainoa mahdollisuus ellei sitten haluta käyttää myrkkyjä kuten esim Valko-Venäjällä on tehty. Ruokinta ilman intensiivistä kyttäysmetsästystä on tietysti täysin vastuutonta. Syksy vaan oli sellainen että ruokaa on nyt pelloilla yltäkylläisesti.
Niin, tätä toivottavasti tutkitaankin jatkossa, eli miten ”uudelleen soistaminen” voisi toimia karujen suometsien uudistamisessa. Uudelleen soistaminen täytyy tietysti pysäyttää ja kääntää riittäväksi kuivatukseksi kun taimettuminen on tapahtunut. Se voitaneen kuitenkin tehdä vaiheittain niin että kiintoaineksen huuhtoutuminen voidaan paremmin välttää kuin heti hakkuun jälkeen tehtävässä perusteellisessa ”rykäisyssä”. Kaivinkonetta voi kohtuukustannuksin kuljettaa isommalle suokuviolle 2-3 kertaakin. Pienemmät suojuotit ovat asia erikseen, mutta jos tilan alueella harjoitetaan aktiivista metsätaloutta niin kaivinkone käy siellä vähintään muutaman vuoden välein jollain toisella kuviolla. Suunnitelmallisuudesta ja viitseliäisyydestä tässä on kyse.
Anneli, meillä käytännön toimijoilla on jokseenkin yksimielinen näkemys siitä, että jatkuvaa kasvatusta kannattaa yrittää vain kun kuviolla/alueella on selvät merkit uudistumisesta. Paksuturpeisilla soilla tämä tarkoittaa sitä, että jk:ta ei voi/kannata linjata niille ainoaksi vaihtoehdoksi. Paksuturpeisissa soissa on erittäin isoja eroja. Esimerkiksi isovarpuisesta rämeestä (näitä on ppaljon!) kehittynyt varputurvekangas uudistuu luontaisesti erittäin heikosti. Turpeen pinnalla oleva heikosti maatunut raakahumuskerros on erityisen huono olosuhde siemenen itämiselle ja kasvulle. Totta on tietysti sekin, että varputurvekankaille ei kannata tehdä viljelyäkään. Osa näistä jää tulevaisuudessa pois talouskäytöstä. Kuitenkin uudistaminen voi kannattaa kun sen tekee luontaisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita jk:ta vaan reipasta avohakkuuta, suon uudelleen ”soistamista” (=rahkasammal pinnat taimettuu) ja myöhemmin tehtävää ojien perkausta. Sitäkin kannattaa miettiä kiinnostaako jk-suometsä yhtäkään ostajaa tulevaisuudessa. Isoimmille puille löytyy nyt varmasti ostaja (poimija), mutta löytyykö enää 20-30 vuoden kuluttua ostajaa leimikolle joka hyvin todennäköisesti tuottaa vähäisen puumäärään ja puun laatukaan ei ole parhaasta päästä?
Kannattaa siis olla varovainen ettei metsänomistajat anna itse päätäntävaltaa metsiensä hoitoon, vaihtoehdottomuus on huono ratkaisu.
Jätkällä on mahtavat puheet, kyllä minun mielestä kahden tukin puu on jo ihan tukkipuu. Taitaa viiden tukin puut jäädä haaveeksi valtaosalla suomalaisista metsäkuvioista nyt ja tulevaisuudessa. Eipä silti onhan se komeaa kun leimikon isoimmat kuusirungot ovat yli viisi mottisia. Sellaisia ei kuitenkaan varsinaisesti kannata kasvattaa.
En ehkä osannut Jätkälle selvittää riittävästi rautalangasta vääntäen minkälaisissa olosuhteissa mätästarpeita kannattaa puomilla siirtää pidemmällekin kuin siihen 1-2 metrin päähän. Turhaa se vääntäminen taitaa ylipäätään olla, mutta sanotaan nyt niin, että kallio-notko mosaiikki voi olla hyvinkin pienipiirteistä. Kivisiä ne ovat lähes aina. Jos tavoitteena on hyvä istutuspaikka niin aina kannattaa tavoitella kivennäismaapintaista mätästä, tästä tuskin olemme Jätkänkään kanssa eri mieltä? Mätäs on paras paikka myös männyn pottitaimelle. Ainakin se on parempi kuin kivikkopohjainen laikku. Ei ole tietenkään tarkoitus tehdä niitä mättäitä minkään siirtolohkareiden päälle tai aivan kalliopintaiselle töppyrän kärjelle, tämän Jätkäkin varmaan ymmärsi, mutta kun hänen tyylinä tuntuu olevan aina tölväistä kun mahdollista, niin tekstitkin ovat sen mukaisia. Jos töppyrän laitamilla on kasvanut tukkimittaisia puita, niin kyllä sinne voi ja kannattaa tehdä mättäitä ja varmistaa uudenkin puusukupolven syntyminen ja saaminen samaan käsittelyrytmiin kuvion parempikasvuisten puiden kanssa.
Ketjun aiheeseen liittyen, edelläkuvattujen(kaan) mättäiden teko ei minikaivurilla onnistu.
Jätkä on taas noussut väärällä jalalla kun pelkkä asian kommentointi ei riitä vaan heti aamusta täytyy arvuutella kenen mielenterveys on järkkynyt.
Minä en ole vaatinut koskaan että maata täytyisi ”ajaa” kallioille, mutta kaivinkoneen ominaisuutena olevaa 360 asteen käännöstä soisin myös käytettävän. Kyse on istutuspaikkojen laadusta. Ja ei ne töppyrät ihan toivottomia kasvupaikkoja ole olleet jos niillä on kuitenkin kasvanut parin tukin puita. Miksei seuraavassakin kierrossa?