Käyttäjän Pete kirjoittamat vastaukset
-
Kannattaa muistaa tuhkanlevitystohkeissaankin se, että paras taloudellinen TULOS saadaan kuitenkin ihan tavallisten vt ja mt kivennäismaametsien typpilannoituksella. Omatoimisuuskin niillä ratkaisevasti helpompaa kun 600kg/ha riittää.
Timppa, jos sillä kuviolla kanerva viihtyy oikein hyvin, niin se on vaan liian kuiva ja vähätyppinen kuuselle. Kanervalla on kyllä allelopatisia ominaisuuksia, eli se pyrkii estämään männyn siemenen itämistä ja sirkkataimen kasvua. En ole kuullut, että se vaikuttaisi istutustaimiin millään tavalla. Kanervakankailla tarvitaan äestys joka poistaa kanervaa tehokkaasti. Auraus olisi vielä parempi. Ja kulotus.
Tutkimusten mikaan pelkkä tuhka ei karuilla kivennäismailla lisää kasvua käytännössä lainkaa. Kanervaa kasvava räme ja ohutkunttainen kivennäismaa ovat kyllä totaalisen erilaisia kasvupaikkoja. Se on toki yhteistä, että monemmissa typpeä on liian vähän.
Happamuuden säätämiseen metsämaalla täällä taas uskotaan. Siitä ei ole hyötyä kuin aivan poikkeustapauksissa. Suomalisen metsän kasvit ovat sopeutuneet happamiin olosuhteisiin. Ph- nostolla ei saada lisäkasvua, mutta tuhkan sisältämällä fosforilla ja kalumilla kyllä saadaan, varsinkin turvemailla.
Näin keskiyön aikaan kun miettii, parin(?) vsop:n jälkeen, niin onko tällä ”suvussa säilyttämisellä” mitään perustetta puhtaiden metsätilojen osalta? Maatilat ja sukutilat, puhtaat metsätilatkin, osalta asia on toinen ja näiden osalta tarkoita sellaisia kokonaisuuksia joissa sukupolvia on takana jo useampia. Kukin tietenkin arvottaa jatkuvuutta omista lähtökohdistaa.
Varsinaisten sukutilojen, sanotaan nyt vaikka kartanoiden, osalta jatkuvuuden turvaa minun mielestä vain siirto, tavalla tai tosella, yhdelle henkilölle. Yhteismetsäksi jakaminen on näissä tapauksissa sama asia kuin tilan jako. Se on iso päätös. Jatkuvuutta tavallaan sekin. Ajat muuttuu, mutta itseäni viehättää ajatus siitä, että talo pysyy mutta isäntä vaihtuu. Isännän sukunimikin vaihtuu. Kun katsoo isojen tilojen historiaa, niin harva niistä on ollut yhden suvun hallussa pitkään, siis pitempään kuin vaikkapa 100 vuotta. Jos on, siis yli 100 vuotta, niin minäkö se olen joka en pystynyt yhtä jatkajaa kasvattamaan?
Anneli, kannattaa perehtyä vanhoihin tutkimuksiin, niitä on paljon, suon metsälle muuttamista on tutkittu Suomessa paljon, mutta opit ovat unohtuneet. Ohutturpeisia metsiä on kahta tyyppiä, korpia ja rämeitä (niinkuin paksuturpeisiakin). Ohutturpeisilla karuilla mailla (entisiä soistuneita mäntykankaita) lisäkasvua antaa vain typpi. Tämä löytyy 80-luvun lannoitusohjeistakin, ”ohutturpeisten männiköiden loppulannoitus typellä”. Mikäli kuivatus on kunnossa (=soistuminen on pysähtynyt), niin kasvupaikat vastaavat kivennäismaan puolukkatyyppiä. Kun turvekerros on alle 40cm, niin 40-150v puustoissa juuret ulottuvat kivennäismaahan (=fosforin ja kaliumin tarve on turvattu). Näillä pohjilla lisäkasvua saa lisäämällä typpeä. Edullisin tapa lisätä typpeä on levittää salpietaria. Booria on hyvä lisätä myös.
Metsäkupsa, jos omistat useamman tilan niin mikset vain laittaisi niitä jakoon perillisille? Ja jos kyseessä on sukutila, niin ainoa vaihtoehto on mielestäni myynti, lahjoitus tai testamenttaaminen yhdelle perilliselle. Piste. Tai sitten myyt omistukset ja rilluttelet rollaattorilla. Joka tapauksessa parhaan perinnön annat kun saatesanoissa vielä toteat, että tilan saa ilman muuta, ehdittomasti ja tottakai myydä pois jos siltä tuntuu.
Edellinen kommenttini siis ns. suvun yhteismetsien osalta. Perinteiset isot yhteismetsät ovat asia erikseen. Tosin niihin liittäminen, ainakin Etelä-Suomessa, lienee taloudellisesti huomattavasti heikompi vaihtoehto kuin tilan myynti. Toki täytyy muistaa, että myynnsitä seuraa yleensä myyntivoitonveron maksua ja yhteismetsään liittämisestä ei ole veroseurauksia. Yhteismetsään liittäminen voi olla henkisesti helpompi ratkaisu kuin myynti ja mikäs siinä, lapsen lapset sitten myyvät osuutensa.
Tasainen tonni tai kaksi vuodessa voi kuulostaa kivalta, mutta omasta mielestäni yksityishenkilön metsäomaisuuden ”rooli” tulonlähteenä on aikalailla erilainen. Siis käytännössä. Jos metsäpinta-alaa on useampi kymmenen hehtaaria ja sitä on edellinenkin sukupolvi suunnilleen vastuullisesti hoitanut, niin metsä on se omaisuuslaji josta kerran tai kaksi omistusaikana otetaan se suurempi tili. Siis konkreettista ja merkittävää rahoitusta asunnonvaihtoon, mökin ostoon, avioeron ositukseen tms. Kun metsä on säilötty yhteismetsään, niin isojen tilien otto päättyy iäksi ja sukumetsä vaihtuu kerhojäsenyydeksi josta vuosittain maksetaan muutama roponen.
Joskus voi olla täysin samaa mieltä jeessin kanssa. Kolhoosi mikä kolhoosi.
Anneli, nykysysteemi suosii sukupolvenvaihdoskauppoja. Siinä on aivan poikkeuksellinen säännös metsätilojen osalta, eli myyntivoittoverottomuus jos myy lapselle, lapsenlapselle tai sisarelle ja on omistunut yli 10v. Tämän lisäksi perikuntamuotoinen omistus katsotaan osaksi tätä 10v sääntöä. Huojennukset ovat siis käytössä, mutta niitä ei osata tai haluta käyttää. Omaisuus pitäisi saada omaksi ilman mitään byrokratiaa ja ilman, että rahaa tarvitsee käyttää lainkaan. Ei sinne mitään betonivalua varmaan tehdä, mutta jos kaikkein helpoin tapa hoitaa järjestely ei aiheuta kustannuksia, niin sitähän sitten käytetään vaikka metsä ei paljoa kiinnostaisi. Tämä on jo ongelma ja jatkossa vielä isompi. Tätä palstaa seuraa muutama tuhat metsänomistajaa (?). Me kyllä asiamme ja metsämme hoidamme, mutta entä ne 200 000 kaupungissa koko ikänsä asunutta metsänomistajaa vuonna 2030? Näin se nimittäin muuttuu tämä omistajarakenne. Tällä hetkellä vain 10% metsänomistajista on asunut koko ikänsä isossa kaupungissa. Luke ennustaa, että 15-20v päästä näitten urbaanien osuus on jo 50%.
Ja niinkuin Reima totesi, niin mikäli minulla on ennestään metsätiloja, ja olen käyttänyt metsävhennystä, niin jos ostan tänä vuonna uuden tilan, raivaan sen ja myyn sen 2017, niin metsävähennys tuloutuu vaikka sillä ei ole periaatteessa mitään tekemistä tänä vuonna ostamani tilan kanssa. Tämä saattaisi kaatua hallinto-oikeudessa, mutta se selviää vain testaamalla…
Esimerkki hyvin järjestetystä ostotoiminnasta ja asiakashallinnasta tuo Anton. Kun asiakas myy puuta vuosittain ja hänet tunnetaan varsin äkkivääränä persoonana, niin esimiehen esimieskin jalkautuu silloin tällöin maastoon. Tällä luodaan voimakasta asiakassidosta ja metsänomistaja tuntee olevansa erityinen. Hyvin hoidettua ostoa tosiaan.
Minulla on varmaan erilainen elämäntilanne kuin Antonilla kun en ehdi odotella sitä soittoa vaan soitan itse.
Koitin nyt oikein muistella koska olisin puukauppaa hieronut ostohenkilön kanssa kasvotusten. En vissiin kertaakaan. Puhelinkeskustelulla ne alkavat ja leimikontiedot olen sitten lähettänyt sähköpostilla ja samalla viisiin ovat tulleet tarjouksetkin. Tarjoukset olen ”hyväksynyt” sähköpostilla ja sitten paperit ovat tulleet allekirjoitettavaksi. Kohtuulllisen sähköinen prosessi jo tämäkin. Reklamaatioasiatkin ovat hoituneet sähköpostilla ja puhelimella. Ei ole ollut isoja juttuja. Kerran unohtui firmalta 300mottia mäntykuitua heinäkuulle asti ja ytimennävertäjä teki tuhojaan. Asiallisesti hoitui sekin ja sähköpostilla.
En ole pettynyt kertaakaan. Puhelimessa saatu mielikuva on ollut oikea. Jälkeenpäin olen näitä ostajia joskus tavannutkin, muutaman kerran leimikonsuunnittelussa ja metsätapahtumissa.
Sopii minulle kokonaan sähköinenkin kaupanteko, mutta sen puhelinkeskustelun haluan käydä jatkossakin. Ja motokuskille soitan aina…