Käyttäjän Pete kirjoittamat vastaukset
-
A.Jalkanen, olen erimieltä jk metsän myrskytuhoalttiudesta. Väitän, että yläharvennuksen jälkeen nimenomaan lisävaltapuut ovat erityisen herkkiä tuulituhoille. Metsä täytyy pitää todella harvana jos ajatuksena on kehittää kasvatuspuuston tuulenkestävyyttä.
Kerrataan nyt tähänkin, että minä en millään muotoa vastusta jk:n tuloa kasvatusmenetelmäksi, päinvastoin. Minä edellytän vain sitä, että metsää ei hävitetä hyväksymällä kasvatettaviksi valtapuulajeiksi pihlajaa, harmaaleppä ja vesasyntyinen haapa.
Itse en ole vakuuttunut jk:n mahdollisuuksista ainakaan omissa metsissäni. Tämä perustuu kokemusperäiseen tietoon ja tutkimustuloksiin. mitä suurempi osa metsistä siirtyy jk-tyyppiseen kasvatukseen, niin sitä suurempi osa niistä siirtyy käytännössä metsätalouden ulkopuolelle. Toki ne ensimmäiset hakkuut lisäävät puun tarjontaan kun kunnolla saadaan läpi uusi mahdollsiuus niille jotka eivät aukkoja halua hakata. Pitkässä juoksussa tehokkaasti puuta tuottavan metsänomistajan asema markkinoilla kuitenkin paranee, eli antaa mennä vaan jk-tyyliin!
Laurihäärin toimenpidelistan kun lukee, niin voi todeta, että rahkarämeen muuttaminen metsänkasvulle otolliseksi ei mitenkään voi kannattaa teki sen sitten omalla tai osin veronmaksajien rahoilla. Valitettavasti vuosikymmeniä sitten tehtiin virheinvestointeja kun lähdettiin rahkarämeitäkin ojittamaan. Isovarpurämeillä, eli rahkärmeitä hiukan paremmilla kasvupaikoilla, pitkäkään kuivatusaika ei hävitä suopursua vaikka turveen hajoaminen olisi jo päässyt vauhtiin. Nimenomaan näillä isovarpuisilla rämeillä syntyy lähes aina tämä kuntta-, eli raakahumuskerros, joka on erittäin epäsuotuisa itämisalusta kaikkien puulajien siemenille. Oma osansa on varmasti suopursun alleopaattisella vaikutuksella. Tällaisilla kohteilla muokkaus on aina tarpeen uudistettaessa. Ravinnetaloudeltaan nämä ovat vaikeita kohteita, kaliumin puutos on krooninen vaiva, mutta ei yhtä paha kuin pykälää rehevemmillä puolukkaturvekankailla. Usein harvennuksen jälkeen lehtipuuta alkaa ilmestyä karuillekin rämeille ajouriin joissa jonkinmoinen muokkaus aina tapahtuu. Ojien perkauksella on sama vaikutus. Hieskoivua syntyy riesaksi asti sinne mihin sitä ei kaipaa, eli ojapenkoille ja ojaluiskiin. Hieskoivualikasvoksen haihduttava vaikutus ei kumoinen ole, päinvastoin ne ojissa kasvaessaan ajanmittaan osaltaan heikentävät ojalinjojen kuntoa.
Suomailla, ainakin rämeillä, maahan lyöty raippa muodostaa osan kunttakerrosta, joka nimenomaan on maatumatonta ainesta. Tämä on helppo havaita jos on lapio mukana. Päällimmäisenä rämeellä on tavallisesti rämevarvut ja kuivatustilnateesta riippuen sammalia. Tavallisesti sammalia aina on varsinkin keski- ja pohjois-suomessa. Tupasvillaa voi myös olla runsaasti. Elävän kenttäkerroksen alla on sitten tämä raaka-humus kerros, eli kuntta. Se on esimerkiksi taimien itämisalustana erittäin huono. Kunttakerros pysyy pinnassa pitkäänkin ojitetuilla soilla vaikka turvekerroksen maatuminen olisi jo hyvässä vauhdissa. Pitkään ojitetuilla soilla maatunutta turvetta löytyy usein noin 20cm syvyydestä huonommin maatuneen turvekerroksen alta. Jos tilanne on tämä, eli maatunutta turvetta löytyy, niin se on hyvä merkki kasvupotentiaalin kannalta. Maatuneisuutta voi arvioida von postin menetelmällä (google: von post menetelmä).
Tanelin menetelmässä koivun raipat kaadetaan maatumattoman kunttakerroksen päälle, jossa ne siis maatuvat huonosti. Raipat muodostavat siis osan kunttakerroksesta. Älä nyt suutu, mutta väitän kiven kovaan, että koivun raipat eivät voi olla lahoamisen syöttiaineena ainakaan siinä määrin, että sillä olisi mitään merkitystä. Se että ojitetulle rämeelle syntyy hieskoivualikasvosta (aiemmin puhdas männikkö) on aina hyvä merkki. Se kertoo siitä, että typpitalous on paranemassa. Se on kuitenkin TURPEEN hajoamisen seuraus, ei sen syy.
Pyhäntä, Utajärvi, Kiuruvesi ja Ilomantsi. Kyseessä ei siis ole Keski-Suomi. Teollisuutta ei ole lähellä. Ostetun puukuution keskihinta on 19€. Tukkualennusta ei siis ole. Turvemaita 40% ja tulevaisuuden hakkuumahdollisuudet paljolti niillä. Tiukassa on, jotta luvattuun tuottoon päästään.
A.Jalkanen on usein ollut huolissaan juurikäävän ja tyvitervaksen saastuttamista alueista ja ehdottanut niille lehtipuukiertoa lääkkeeksi ja ymmärtääkseni hänen mielestään mikä tahansa luontainen lehtipuu tulisi olla ”hyväksytty” seuraavaksi puusukupolveksi. Eli siis jos saastunta on, niin silloin seuraavaa puulajia ei tulisi lainkaan rajata?
On syytäkin olla huolissaan tyvitervaksen ja juurikäävän lisääntymisestä. Pari kysymystä kuitenkin herää. Kuka ja miten saastunta määriteltäisiin? Olisiko päätehakkuun lahoprosentti riittävä indikaattori? Kuka määrittelee minkä sienen lahottamia puut ovat? Onko tiedossa tutkimustuksia jotka selvästi osoittavat, että esim. että jos päätehakkuun tukkikertymästi tietty prosentti on lahoa, niin kuusta tai mäntyä ei kannata käyttää uudistmisessa? Ei ole osunut minun kohdalle, mutta onko joku palstalla viisaampi?
Jos kannot on nostettu, niin olisiko puulajivalinta edelleen täysin vapaa jos em. lahoprosentti kertyy päätehakkuussa?Entäpä sitten jatkuva kasvatus, pitäisikö sinne asettaa uudistamisvelvoite jos isoimpien havupuiden poimintahakkuussa tietty prosentti on lahoa?
En halua kiistää Tanelin kokemusperäistä tietoa, jos näin mielestäsi on niin olkoon. Totean kuitenkin, että karuilla kasvupaikoilla kilpailu maaperän ravinteista on kovaa ja kun kilpailevat lehtipuut poistetaan, niin männyille liikenee enemmän vettä ja ravinteita. Eli siis pikemminkin kyse on siitä, että kilpailua on vähemmän kuin siitä mitä maahan kaadetuista koivukepeistä männyille liikenee. Itseasiassa orgaaninen aines maatuessaan kuluttaa typpeä, eli sitoo sitä. Siitä se sitten maatumisen edetessä vapautuu puille ja pintakasvillisuudelle. Maasta ne ovat ”nousseet” ne koivukeppienkin sisältämät ravinteet. Leppä on hiukan toinen juttu, leppä sitoo juurinystyröillään ilmassa olevaa typpeä. Saman tekee apila ja lupiini. Niitä en kuitenkaan ryhtyisi metsämaille kylvämään, pitäisin metsän metsänä tältä osin. Leppää toki suosin sekapuuna itsekin, karummilla männyn mailla niitä vain kasvaa aika harvakseen ja kituuttamalla, joten voi olla ettei niiden typensidonnalla ole paljoa vaikutusta kokonaisuuteen. Leppä on hyvin arvokas puulaji monimuotoisuuden kannalta ja tärkeä ravintokasvu ainakin pyylle. Leppä on myös lehtipuista vähiten haitallinen kilpailija havupuille ja se ei houkuttele hirviä. Hyvä polttopuu se on myös varsinkin savusaunassa ja kertalämmitteisissä kiukaissa. Ja siitä syntyy parhaimmillaan kaunista paneelia.
Suometsien ravinnetaloutta on Suomessa tutkittu varsin perinpohjaisesti. Jopa sitäkin on tutkittu, että kaikki aluskasvillisuus on tapettu MCPA:lla (suopursu, varvut, vaivais- ja hieskoivut). Tuloksena oli yhtä npk-lannoitusta vastaava kasvunlisäys juuristokilpailun helpottamisen johdosta. Tämäkin ehkäpä hiukan päinvastainen tulos kuin Taneli on saanut. Metsänhoidon menetelmää tästä MCPA:n käytöstä ei oltu sentään kehittämässä, ymmärtääkeni asia haluttiin vain tutkia riippuvuussuhteiden selvittämiseksi. Turvemailla orgaanisen aineksen lisääminen ei taida olla tarpeen kun se turve on 100% orgaanista jo sellaisenaan.
Tulee taas sen verran tanakkaa ”mutua” esim. Korpituvan Tanelilta, että täytyy jotain kommentoida.
Jos kyseessä on oikeasti karu maa, CIT tai CT, niin ei lehtipuuvesakolla ole minkäänlaista maata parantavaa vaikutusta. Leppävesakolla tällainenvaikutus voisi olla, mutta kun se ei kasva tällaisilla kasvupaikoilla, ei des väkisin. Lehtipuuvesakolla saadaan aikaan korkeintaan se, että hirvet parkkeeraavat männyntaimikkoon.
Karuilla turvemailla taasen pintaan satavalla lehtipuukarikkeella ei teoriassakaan ole turpeen ”lahoamista” edistävää vaikutusta. Karikkeesta muodostuu päinvastoin heikosti maatuva kunttakerros, joka tehokkaasti estää tamettumisen. Sama ilmiö myös jangasmailla pohjoisen paksusammalkuusikoissa. Merkittävin tekijä jolla turpeen maatumista voi edistää on huolehtia riittävästä kuivatuksesta. Se on a ja o. Toiseksi tulee sitten lannoitus, tuhkalla tai PK:lla. Näistäkin huolimatta taimettumista estävä kunttakerros usein muodostuu ja sen poistaminen muokkaamalla on pääsääntöisestio välttämätöntä uudistumisen mahdollistamiseksi.
Mielestäni minä nimenomaan koitan tuoda järjen valoa ja tutkimuksen perustuvaa faktaa keskusteluun nykyajan ja tulevaisuuden haasteet huomioiden:)
Tämä on tietysti vain oma subjektiivinen näkemykseni.
En usko 4000kpl/ha suht tasakokoisia hieskoivuja olevan ongelma motokorjuussa. Joukkokäsittely tullut kuitenkin jäädäkseen. Suorittavan portaan kuvailemat pusikot ovat asia erikseen.
Nuorella iällä ei hieksen ja rauduksen kasvussa taida eroa paljoa olla. Vesasyntyisillä hieksillä on erityinen etu alkuunlähdössä. Eli siis jos päätehakkuuta ennen on ennakkoraivattu runsas hieskoivualikasvos, niin varmasti rauduksilla on vaikeuksia pärjätä kasvussa alkuvaiheessa, ne jäävät alisteiseen asemaan ja edelleen lopputulos on se, että ”hies näyttää kasvavan raudusta peremmin”. Tietysti jos tavoitteena on tiheikkökasvatus ja energiaason korjuu 20v päästä, niin sitten se hies varmaan on tuottavampi vaihtoehto em tilanteessa.