Käyttäjän Puuki kirjoittamat vastaukset
-
FSC- sertifiointi ei takaa välttämättä yhtään sen parempaa luonnon huomioonottamista kuin mihin päästään esim. pelkällä perimätietoon perustuvalla tavallisella metsänhoidolla lisättynä nykytutkimusten huomioon ottamisella kohtuuden rajoissa.
Voi käydä jopa päin vastoin, kuten on käynytkin, kun jossain on myyty niitä FSC-leimoja tai sertin saantiin on riittänyt, kun satojen hehtaarien avohakkuiden vastapainoksi jätetään käsittelemättömiä isohkoja alueita; metsäisiä laikkuja isojen hakkuualojen sekaan sinne tänne. Väkisinkin aiheuttaa skeptisyyttä monissa suomalaisissa mo:ssa jotka enimmäkseen osaa jo luonnostaan ottaa huomioon myös luonnonhoidon monimuotoisuusvaatimukset.
Tuohon raporttiin : Jokin tietty 30 metrin kaavamainen mitta reunametsän leveydelle ei oikein sovi vaihtelevaan metsäluontoon käytännössä. Jos puhutaan myös kustannustehokkuudesta, niin erilaiset kohteet pitäisi käsitellä niille sopivimmilla tavoilla. Tutkimukset reunametsien vaikutuksista näytti olevan enimmäkseen 1990-luvun lopulta . Sen jälkeenkin on asiaa tutkittu.
Varsinkin maanmuokkausten vesistövaikutusten entistä parempi huomioiminen on kyllä tärkeä ja ajankohtainen asia.
Vuosikymmenen alussa oli esim. pienialaisen, pieniläpimittaisen ja raivaamattoman eh:n kantohinta 10 -12 € / kuutio. Nykyään pitää samaan tai vain vähän sitä parempaan hintaan olla jo paljon paremmat leimikkotekijät.
Sillä hinnalla saa metsän harvennettua tulevaisuuden tuloja varten, joka usein on parempi vaihtoehto sekin kuin antaa sen riukuuntua ylitiheyden takia. Mutta jos homma tehdään isolla koneella ja korjuuvaurioita aiheuttaen, niin jokin kevyempi menetelmä toisi paremman lopputuloksen vaikka olisi vähän kalliimpikin. Ihannetilannehan olisi omatoiminen manukorjuu mutta siihen ei kovin monella ole mahdollisuutta tai haluja.
Kuusen heikohko taimettuminen ja jurominen muokkaamattomassa maassa on jo ratkaistu jalostamalla paakkutaimia ja käyttämällä sopivaa maanmuokkausta. Luontaisten taimienkin taimettumiseen ja kasvunopeuteen vaikuttaa luonnon olosuhteet (kasvupaikka, pienilmasto ym) paljon enemmän kuin yksittäisten taimien perimän vaihtelu.
Paksuun kunttaan tai heinikkoon kasvaa hitaasti uusia tukkipuita ja se asia selviää ihan helposti metsäluontoa seuraamallakin. vaikka sellainen tutkimus ei olisikaan ” tieteellisesti pätevä kaksoissokkotutkimus”, niin aika hyvä luotettavuus sillä kuitenkin on ja voi yleensä helposti päätellä mistä mahtaa milloinkin johtua.
Geneettisesti sopiva puu, joka taimettuu hyvin ja kasvaa nopeasti alikasvoksena kuusikon alla edellyttäisi luultavasti puulajin vaihtamista pelkän jalostamisen sijaan. Kotimainen kuusi on täällä ainoa puolivarjopuu eli se menestyy kohtalaisen hyvin alikasvoksena sopivissa olosuhteissa. Pyökki ja hopeakuusi olisi niitä puita, jotka taimettuu hyvin, mutta niitä ei voi täällä tunnetuista syistä käyttää luontaisessa uudistamisessa. Pihtakuuset uudistuu myös kohtalaisen hyvin alikasvoksena.
Ihan hyvin sopii esim. 30 m kaista jokaisen vesistön varteen ja 10% tukkipuunkokoisia säästöpuita, kun vain maksaja löytyy .
Milloin ja missä sekin WWF:n tutkimus lienee laadittu, kun vasta on julkaistu tutkimus, että paras keino vähentää ravinteiden ja humuksen valumia on ruohottumaan jätettävä kaistale ja metsäkaistale yhdessä . Se olisi se kustannustehokkaampi keino.
Ajoissa tehdyt harvennushakkuut vähentää luonnontuhoja. Kokonaan luonnontilaan jätetyt tiheikköryteiköt ei ole niin hyviä monimuotoisuuskohteita kuin jotkut voi luulla.
Muutaman vuosikymmenen metsätalouden parissa puuhanneena ja hintakehitystäkin seuratessa on alkanut vahvasti näyttää siltä, että kuitupuuta ei enää kannata istuttaa metsiin. Muuten kuin harrastuksena ehkä. Kannattavuus on karannut siitä hommasta jo aikoja sitten. Kun yhtiöt tekee jatkuvasti kohoavia tuloksia , ei ole pitkityksessä tulevaisuutta koska lopputuotteiden arvon nousu vaikuttaa näköjään käänteisesti puun hintaan.
Suojelukohteita vois alkaa suunnitella. Linnunpesintä alueita ja ulkoilumetsiä turisteille ja muille tarvitsijoille…
Uusimman tutkimuksen mukaan ( en muista missä julkaistu oli tutkimus, mutta varmatieto on) parhaiten ravinteet pidättyy, kun käytetään ruohottuvaa ja puustoista kaistaletta vierekkäin. Toimii paremmin kuin leveä puustoinen alue. Eli ei kannata WWF:nkään olla vaatimassa turhan leveää suoja-aluetta, koska parempikin menetelmä on jo keksitty. Eli esim. hakkuuaukean reunaan jätetään muokkaamaton kaistale (leveydeltään muutamia metrejä) ja sen viereen riittää se 5 – 10 m metsäkaistale ennen vesistöä. Se on siinä.
Mutta jos ranta-alueelle jätetään paljon lehtipuuta, ne syksyisin putoavat lehdet rehevöittää vesistöä liiaksi. Sekin tahtoo joskus unohtua ranta-alueiden suojelijoilta.
Tämä käytäväharvennusmalli myöhästyneine ensiharvennuksineen liittyy tod.näk. metsäteollisuuden lisääntyvään kuitupuun tarpeeseen ja kuitupuun hintojen pitämiseen entisellä matalalla tasolla.
Useimmiten lumi ja hirvi aiheuttaa mäntyihin niitä mutkia, ei kaikkea voi panna ravinnehäiriöiden piikkiin. Kuusikoissa ravinnehäröt on yleisempiä koska kuusi tarvitsee enemmän ravinteita ja sitä kasvaa mäntyä enemmän maisemilla, joissa on harrastettu kaskeamista (tai ex-peltomailla).
Ei siitä ole ihan sataa vuottakaan , kun vielä hakattiiin ylimetsän tukkipuut ja muu puusto jäi tähteelle. On vielä tallessa 6 m:n vanerinen kaulain , jolla aikoinaan mittasivat otettavat puut kerrallaan kymmenien/satojen hehtaarien alalta. 6 ” taisi olla lpm- minimi 6 m korkeudelta, koska se mitta on merkattu muita paremmin kaulaimeen.
Haapa on kuivilla kankailla männynversoruosteen toinen väli-isäntä. Ei sovi männiköihin haapa paitsi ehkä paremmille tuoreille kankaille.