Käyttäjän suorittava porras kirjoittamat vastaukset
-
Koneenkuljettajilta vaaditaan tänä päivänä se ”lupakirja”tai oikeammin useita eri alueilta , mikäli työskennellään sertifioidun yrityksen palveluksessa ja sertifioidussa metsässä. Sen saamisen edellytys on riittävä tieto -ja taitotaso. Tietämystä päivitetään useita kertoja vuodessa tai erityisestä syystä.
Valitettavasti kaikki metsänomistajat eivät hallitse läheskään kaikkia asioita , mitä koneenkuljettaja hallitsee. Ovat kuitenkin olevinaan ammattilaisia viisaampia ja yrittävät tyrkyttää kyseenalaisia toimintamalleja.
Jos haluaa olla hölmö ja valita jk:n, niin siitä vaan ,mutta kannattaa olla valmis kestämään myös seuraukset.
Jos menetelmä olisi niin hyvä ,kun muutamat täällä yrityävät todistella ,sitä käyttäisivät kaikki. Marginaaliporukka yrittää tehdä jk:sta jotain elämää suurempaa. Jos homma toimii ,se markkinoi itse itseään. Ei vaan yksinkertaisesti toimi ja markkina-arvo on nolla.
Aikoinaan motokuskin ammattia verrattiin lentäjän työhön ja luotiin houkutteleva kuva alasta. Karu arki koitti kuitenkin opintojen jälkeen. Työ osoittautui vähintään yhtä haastavaksi ,kun lentäjällä ,mutta palkkaus vastasi osa-aikaisen kassan ansioita . Mainostetut huippupalkatkin oli ansaittava tekemällä reilut sata tuntia kuukaudessa ylitöinä.
Jos palkkaus saadaan kohdalleen ,alkaa kouluunkin löytyä osaavaa ainesta. Nyt valitaan mieluummin muita ammatteja pienemmälläkin palkalla ja kouluttaudutaan sen mukaisesti.
Oppilaitosten kisa määrärahoista pakottaa maksimoimaan oppilasmäärät. Tulevaisuus turvataan vain sillä , että ”ajetaan vain täysillä kuormilla”. Sisällöstä ei niin väliä. Saattaa konekantakin vaihtua Deerestä Sampoon , jos oppilaita on niukasti ja määrärahat peilautuvat oppilasmäärään.
…niin mainitsin aloittaneeni metsästyksen keskimääräistä isomman tilan omistuksen turvin. Motokuskina tai metsätyöläisenä polku sorkkaeläinen pyyntiin olisi ollut paljon pidempi ja kivisempi. Olisi todennäköisesti jäänyt väliin koko homma.
Tuo valkohäntien pyynti oli pääasiassa suurtilallisten käsissä kannan räjähtämiseen saakka varsinaisilla valkohäntien esiintymisslueilla. Täällä keskemmällä maata suhtautuminen valkohäntiin oli pitkään epäilevää ja nuivaa. Ei ollut kiinnostava kohde ja maistui eräiden mielestä pahalta.
Oma suhtautumiseni poikkesi valtavirrasta . Rikotut mansikkamaan muovit, syödyt taimet ja etukäteen listitty porkkanoiden varsisto toi hieman syntisiä ajatuksia mieleen. ”Tasasin puntit” kuitenkin laillisin keinoin ampumalla epäröimättä kutsumattomat nelijalkaiset niiden eksyttyä metsästyskaudella sopivasti tilani pellolla ampumahollille. Saman kohtalon kokivat vastaavaan tilanteeseen joutuneet hirvet. Prosessi jatkui tarvittaessa tilan rajojen ulkopuolellakin , jos koira sattui saattelemaan hirven vähän kauemmas.
Vuosituhannen vaihteessa oli pakko ottaa kaikki kynnelle kykenevät mukaan. Eri osissa maata edettiin tosin eri tahtiin. Kehityksestä omaan saman näkemyksen nostokoukun kanssa. Maattomat ja mökkiläiset olivat kauan sivuroolissa metsästyksen suhteen ja ovat sitä pääosin edelleen luottamustehtäviin valituksi tulemisen osalta. Edelleenkin on metsästysseuroja ,joiden säännöt edellytyävät ,että jäsen omistaa maata. Päätösvalta on kuitenkin merkittävillä maanomistajilla. Rahan ääntä on kuunneltava . Samoja kasvoja esiintyy maa-ja metsätaloutta koskevissa luottamustoimissa.
Taisi tuo valkohäntä äityä ongelmaksi vasta vuoden 2010 jälkeen. Liekö syynä se ,että siitä haluttiin korvaava riistalaji hirvikannan pudottua puoleen vuosien 2000-2010 välisen ajan tehometsästyksen tuloksena. Kannan kehitystä ei tuohon mennessä katsottu tarpeelliseksi seurata ,kun talvehtivan kannan pääluku oli 20 000 yksilön tietämillä vuosikausia. Tarkemmin kannan kehitykseen on alettu kiinnittää huomiota ja kehitellä seurantamenetelmiä vasta viiden lähivuoden aikana. Hätä pisti keksimään keinoja. Hirven kohdalla oltiin vastaavassa tilanteessa vuosituhannen vaihteessa. Seurantajärjestelmää viritetään vieläkin.
Valkkarihan tuotiin suomeen hyvän tahdon eleenä. Sitten elukat karkasivat kaatuneen puun murjomasta reiästä aidatulta alueelta ja levittäytyivät maastoon. Otus koettiin varsin harmittomaksi vielä tuossa vaiheessa.
Myöhemmin saatiin lisääkin eläinlahjoituksia monipuolistamaan perimää , mutta on täysin mahdollista ,että populaation kantaisänä on yksi ainoa uros.
Myöhemmin valkkareita siirtoistutettiin ympäri eteläistä Suomea ja kanta kasvoi vähitellen. Etelämmässä parempien elinolosuhteiden ja lämpenevän ilmaston myötä nopeammin.
Lumettomat talvet ja vähäinen valo metsästysaikaan hankaloittivat metsästystä ja edistivät kannan kehittymistä. Oma veikkaukseni sen suhteen ,että kanta alkoi kasvaa hallitsemattomasti on , että metsästystarinoiden nopea leviäminen (ja ”virtasvaikutus”) metsästäjien nähtäville somen ansiosta ,voi näytellä hyvinkin suurta roolia edistämässä kannan kasvua. Tämä on ollut ennen näkemätön mahdollisuus ,josta koituikin uhka.
Muistan vielä ,kuinka täällä Keski-Suomessa ohjeistettiin suhtautumaan valkohäntiin vieraslajina ja metsästämään ne mahdollisimman vähiin. Tämä tapahtui 2000-luvun alkupuolella. Suositusta myös noudatettiin. Muutama vuosi sitten valkohäntiä esiintyi jälleen vähän runsaammin ,mutta vähän pyyntiä tehostamalla tilanne saatiin hallintaan. Kauriita ,joiden metsästystä ei ole rajoitettu eikä ohjailtu , on jo moninkertainen määrä valkohäntiin nähden. Ainakin ,mikäli on uskominen kolaritilastoja. Metsästystilanteissa niitä näkee varsin harvoin ja silloinkin niin vähän aikaa tai väärään aikaan ,että havaintoon ei pystytä reagoimaan.
Uteliaisuuttani kysyn , oliko Nostokoukun seura ”Pyylaaki”. Ja toinen kysymys. Kuka ”silmäätekevä” kysyi 70-luvulla jahtipäivän päätteeksi :”Onko tullut paljon turpia?” Tuohon aikaan tavan kansalaisilla ei ollut asiaa herrojen hirvijahteihin muuten ,kun jälkiä siivoamaan. Itse onnistuin pääsemään /ajauduin harrastuksen pariin , kun isäni omisti keskivertoa isomman maatilan metsästyksen kannalta tärkeällä alueella ja myös siksi ,että minulla oli terve kroppa. Muiden tilanne ei ollut yhtä suotuisa. ”Mökkiläisille” jäi vielä pikäksi aikaa sivustakatsojan ja arvostelijan rooli. Nykyisistä täysivaltaisista seuran jäsenistä ei kukaan omista enää maata seuran alueella. Näin on maailma muuttunut runsaan 50 vuoden kuluessa ,jonka olen ollut harrastuksessa mukana . Rivissä ja rivin edessä.
Nimenomaan valkohäntä on ollut suurtilallisten varjeluksessa. Muille metsästysvelvoite on langennut vasta ,kun tilanne karkasi käsistä. Peuraporukat ovat olleet monesti kokonaan erossa hirvitouhuista ja päinvastoin. Koska kannan seuranta oli näin pienen porukan harteilla ja osa porukasta hakenut vaikutteita ulkomailta turistijahtien valtavista riistamääristä ja riistanhoidosta , homma karkasi lapasesta samaan tapaan , kun Huttusen Sierran virittäminen. Innovaation tulos oli vaaraksi itselle ja muille ,mutta fiilis oli mahtava. Seurauksia ihmeteltiin vasta tulevaisuudessa.
