Käyttäjän suorittava porras kirjoittamat vastaukset
-
Enimmäkseen taitavat tyytyä tienvarsivesakkoon ja taimikoihin ,joihin on jätetty ”syömävaraa”. Hoidettu taimikko vieressä saa olla ihan rauhassa.
Monesti olen huomannut sellaisenkin ilmiön ,että ”peremmällä” taimkikonhoitajalta on loppunut bensa. Sinne kohdistuvat hirven mahdollisesti aiheuttamat vahingot. Varsinkin silloin ,jos kuvion käsittelemätöntä reunaa varjostaa lisäksi vanha metsä. Tavoiteiheyden mukainen hirvikata ( uros, naaras ja vasa/ 1000ha) ei suurempia vahonkoja enää aiheuta. Kasvaahan metsä sielläkin ,missä laidunnetaan satapäistä lihakarjalaumaa metsälaitumilla ,joilla kasvaa kaikenikäistä puustoa. Tiedän jopa tilan ,jossa karjalauma hoitaa taimikon raivaamisen.
Maastullissa oli jälleen tarinaa hankaluuksista ,joita seuraa pyrittäessä jatkuvaan kasvatuksen. Isäntä nosti maitonsa ,kun näki lopputuloksen kauppaehdoissa sovitun suojuspuuhakkuun jälkeen. Väitti ,että kaikki oli mennyt pieleen ,vaikka tulos oli ohjeistuksen mukainen suojuspuuasento . Taimettuminen tuskin muutoin edes onnistuisi.
Kun noita surkeasti päättyneitä tarinoita lueskelen ,en metsäammattilaisena koskisi pitkällä tikullakaan jk-kohteisiin. Isännät eivät läheskään aina ole ymmärtäneet ,mitä ovat tilanneet. Sitten valitetaan suureen ääneen kärsittyä ”vääryyttä”, kun lopputulos ei miellytäkään. Jos valitaan tietty kasvatusmenetelmä tai hakkuutapa , on oltava valmis kestämään myös seuraukset.
Kimille totean ,että täällä on kulunut aikaa yli 20 vuotta siitä ,kun hirviä kaadettiin 2/ ukko. Porukka oli tuolloin puolta isompi nykyiseen verrattuna. Pyyntilupia on tällä hetkellä käytössä seuralla 4-5 vuosittain ja pinta-alaa 3700ha. Yhteisluvan 44 000 hehtaarille lupia on käytössä samassa suhteessa . Käyttöaste 70%.
Ilmoituksia metsävahingoista on tullut 0 tai 1/ vuosi viimeaikoina. Hirvet ei täällä hiilinieluja hotki. Enemmän luonto kuormittuu ,kun on käytettävä koko metsästyskausi muutaman hirven löytämiseen.
Kertaan vielä tässä yhteydessä ,että hirvien talvehtimispaikkakuntana pidetyn naapurikunnan pyyntilupamäärä oli suhteessa meitäkin pienempi ja siellä niistä vähistäkin luvista jäi puolet käyttämättä. Ei siis ihme ,jos kiinostus hirvijahtia kohtaan hiipuu.
Paikkakunnan 80 valkohännän pyyntiluvista käytettiin 30 ja epäilivät ,tarvitseeko tulevana syksynä käyttää tuotakaan määrää. Kaatomäärät ovat laskeneet viimeiset kolme vuotta ja ruokintapaikat ovat hiljenneet.
Kimin kommentin voi jättää omaan arvoonsa. Edellä kertomani perustuu tarkastettavissa oleviin faktoihin. Kokemuskaan ei rajoitu 15 vuoteen. Homma alkoi vuonna 1972 ,joten aika monta nusu-ja laskukautta hirvikannan kohdalla on nähty.
Kun aloitin ,hirvi oli ollut rauhoitettu pari edellistä vuotta. Eka vuonna jadattiin yhtä hirveä joulukuun puoliväliin asti . Vuonna 2003 kaatui 27 hirveä 1000 ha pienemmältä alalta eikä jahti venynyt edes joulukuulle. Nyt kaatomäärät ovat vakiintuneet alle neljännekseen edellä mainitusta.
Minä olen pyrkinyt viimeiset vuodet toimimaan suunnitelman edellyttämällä tavalla. Jos tietyn lajin kiintiö on täynnä , hirvi saa mennä. Suuremman kannan aikana oli tyylinä ”reunasta nurin” .
Hirvieläimiä on kaatunut ikävuosia enemmän. Tuloksiin lasketaan myös ”syötyöpisteet” ja hyvä mieli siitä ,että muutkin saavat onnistumisia. Näin olen koettanut vaikuttaa siihen ,että koko joukkueen kiinnostus lajiin säilyy. Liika ahnehtiminen tuhoaa herkästi yhteishengen.
Eipä niitä tilanteita enää nykytiheyksillä kovin taajaan tule kohdalle. Kuluneella kaudella ei ensimmäistäkään. Keskimäärin saalista saatiin joka toinen päivä. Välillä pyydettiin kaksikin viikkoa pelkkää raitista ilmaa. Porukassa kavereita ,joilla ei ainuttakaan kaatoa yli kymmeneen vuoteen. Joukko huventunut kolmanneksen viimeisen neljän vuoden aikana. Nyt ollaan alle kymmenen osallistujan tasolla ,joista moni puuttuu rivistä kauden edetessä. Mitään takeita tavoitteessa pysymiseen ei voida enää antaa.
Visalle on todettava ,että keskustelisimme aivan eri luokan riskeistä ,jos ei olisi metsästysharrastusta. Se ei valitettavasti ole avautunut kaikille. Hirvikannan rajoittaminen nykyiselle tasolle on harrastepohjalta kova suoritus . Tähän ei ole pystytty missään muualla. Kaiken huipuksi metsästäjät on manipuloitu maksamaan jopa korvauksia luontokappaleiden aiheuttamista tuhoista. Tätäkään ei tehdä missään muualla.
Tarkkaan ottaen metsästäjien ei olisi edes välttämätöntä metsästää nykyisiä määriä hirvieläimiä. Laki ei siihen pakota. Hirvikannan ”sopiva” kokokin on vain kompromissi metsänomistajien suuntaan. Luontainen määrä olisi enimmillään luontainen vaihtelu huomioiden 20 ja vähimmillään kaksinkertainen nykyiseen verrattuna.
Raha ei ole ratkaisu kaikkeen. Lapsi tarvitsee perheessä läsnäoloa ja yhteistä tekemistä. Näihin on mahdollista panostaa jokaisen. Edullista harrastamistakin on olemassa. Luonnossa liikkuminen ja pienimuotoiset joukkuelajit urheilun puolella eivät ole kustannuksiltaan ylivoimaisia. Vahva yhteishenki kotijoukkojen kesken näiden lisäksi luovat eväitä elämän myrskyistä selviytymiseen.
Kaikki ongelmat tulevat perhepiirissä esille. Opettajapoikani uhkasi lähteä uupumussaikulle ,jos ei saa apuvoimia liian ”monirakeisen” oppijamateriaalin hallintaan. Ongelma tunnistettiin ja apua löytyi.
On mahdollista, että yksi pojistani painii parhaillaan viran puolesta ikävän kouluampumisen selvittelyissä. Jaksamista toivon kummallekin.
Jälkimmäisestä sen verran ,että sain pojaltani tekstiviestin pääsystä poliisikouluun kuunnellessani radiosta uutista Jokelan kouluampumisesta. ”Iskalla” oli hieman ristiriitainen oli siinä vaiheessa. Haastavan ammatin valitsi.
Ei siinä enää mitään tutkimuksia tarvita ,kun lähes jokainen metsäammattilainen ja valveutuneet metsänomistajat ovat todenneet luontaisen uudistamisen riskit. Tuuli kaataa suojuspuut ja tilalle kasvaa vain heinää. Sitten seuraa keinollinen uudistaminen ja vuosien taistelu heinää ja risukkoa vastaan ,jos halutaan saada uusi metsä aikaiseksi. Eli sitä parjattua tamppaamista korkojen kanssa . Jos sitä ei tehdä on jk-alue ennen pitkää pelkkää aroa.
Onhan tässä nykymaailmassa jotakin perin erikoista. Suuret ikäluokat kasvoivat kodeissa ,joissa aseet roikkuivat seinällä tai hirven sarvissa. Pahimmillaan patruunat piipussa ”nopean tilanteen ” varalta. Kouluampumisista ei puhuttu. Aseisiin ei myöskään alaikäiset kajonneet . Siitä piti ” pelolla johtaminen” huolen. Kukaan ei halunnut kirvelevää selkäsaunaa tottelemattomuudesta .
Itsekin sain joskus selkäsaunan ja jälkikäteen todettuna ihan aiheesta. Kiusasin naapurin tyttöä koulumatkalla.Jatkoin myös selkäsaunaperinnettä aikanaan omankin poikani kohdalla. Kerran. Ei ole ollut pahoillaan eikä katkera ,kun on todennut ,että selkäsauna tuli aiheesta. Sen jälkeen selvittiin puhumalla. Koulukiusaaminenkin vähenisi kummasti ,jos selkäsauna olisi keinovalikoimassa asian saamiseksi oikealle tolalle. Aina ei puhe ja silittely riitä.
Totean vielä ,että kolmen muun lapseni kohdalla vitsaa ei ole tarvinnut käyttää. Ovat uskoneet puhetta.
