Käyttäjän Timppa kirjoittamat vastaukset
-
Oikeassa elämässä puun ostajilla on kattohinnat, joita ei saa ylittää. Kokorunkohinnoittelulla on mahdollisuus joskus vähän ylittää niitä olettamalla tukkiosuus vähän yläkanttiin kuten tuolla edellä kirjoitettiinkin. Puukauppa ei ole siten mitään 0-summapeliä.
Tietysti silloin hyvien leimikoiden hinnat nousevat, mikä on niiden omistajille hyvä asia. Huonompien leimikoiden hinnat laskevat, mikä on taas oikein niitä kaupitteleville. Puunostajayrityksen kannalta on taas oleellista saada sen mittaista puuta, mitä satatavaran ostajat haluavat. Puunostajalla on sitten velvollisuus arvioida millaista tukkia leimikosta saa, jos kaikesta tukkipuusta joudutaan maksamaan. Aika vaikea yhtälö sekin.
Erot ovat kuitenkin yleensä niin pieniä, etteivät ne kenenkään taloutta kaada eikä silläkään ole yleensä suurta väliä mikä firma hakkaa kunhan on vain sellainen, että maksaa sopimuksen mukaan.
Tyvilaho ei runkohinnoittelussa jää ostajan vahingoksi vaan siitä maksetaan lahopuun hinta. Oksaisuus ja lenkous jäävät ostajan vahingoksi. Sahat tulkitsevat laatuvikoja vapaamielisemmin kuin konsernit. Etenkin, jos puu on menossa konsernin leimikolta sahalle, niin laatuvikaisia tukkeja ei juuri lähde. Sahan vastaanotto raakkaa ne armotta.
Meiltä on mäntytukit voittopuolisesti lähteneet Hankasalmen sahalle. Niin oli jo Vapon aikaan ja niin on nykyään Versowoodin aikaan. Kahden konserninkin mäntytukit ovat päätyneet sinne. Kuusitukkien määränpäässä on vaihtelua.
Olen katsellut näitä kokorunkokaupan leimikoita. Ihmeen tarkkaan latvan minimimittaan on puut yleensä pätkitty. Tuntuisi, että ostajaa kiinnostaisi jättää enemmän vähäarvoista latvakuitua metsään, mutta näin ei tapahdu.
Runkohinnoittelua käytetään kireässä kilpailutilanteessa tarkoituksena voittaa kilpailu. Ostajan kannalta ongelmallista on arvata keskitilavuus ja laatu oikein. Ainakin kerran on käynyt niin, että ostaja arvioi väärin ja tukkiprosentti oli pienempi kuin hänen arvioimansa. Siinä metsänomistaja voitti.
Ei Annelin ehdottama systeemikään ole mikään ihmelääke. Saadaan tilavuus selville, mutta laatutekijät jäävät vielä motokuskin hyppysiin. Laatua tiukasti tulkiten kuitukasa voi kasvaa.
Runkohinta on siinä mielessäkin hyvä, ettei laatutekijöillä ole merkitystä. Hinnan ulkopuolelle jää vain lahopuu.
Alva polttaa siis puuta. Jos Alva ei saa puuta, koska hakkuita vähennetään, niin mitä se sitten polttaa.
Alva on polttanut myös meidän maalta hakattua kuitupuuta, minkä tiedän varmasti, koska olen kuullut sen puunostajalta. Sellukattilassa kuitupuun arvo kymmenkertaistuu.
Toivottavasti päästään siihen, että Alva polttaa puusta vain latvusmassan, kuoren ja sahajauhon ja jos nämä eivätkä ilmalämpöpumput riitä, niin sitten turvetta.
Jos kaatojen määriä sitten himmaillaan kuten juuri nyt tapahtuu, tällainen naarasvoittoinen kanta voi räjähtää nopeaan kasvuun.
Meidän porukka ”himmaili” niin, että ampui ´viime syksynä vain lehmiä. Muita aikuisia ei näkynyt. Vasoja näkyi vähän. Naapuriporukat kyllä huolehtivat sonnien kaatamisista. Meidän mailla oli nähty karhu ja ahma. Arveltiin, että tässä saattoi olla syy lehmien vasattomuuteen.
Kemin sellutehdasta koskevassa Hesarin jutussa on kuva puusta saatavien tuotteiden jakaantumisesta. Energiaksi päätyi peräti 59 %, sahatavaraksi ja puulevyiksi 14 %, selluksi 10 %. kartongiksi 9 % ja paperiksi 8 %. Näistäkin sitten lopulta suuri osa päätyy energiaksi.
Tuosta jakaantumisesta näkee selvästi, ettei hakkuusäästöjä tekemällä voi parantaa kestävästi hiilinieluja. Hakkuusäästöstä 60 % 0n korvattava päästöä aiheuttavilla. Sama sitten myös hiilen varastointikorvausten kanssa. Hankittava energia muualta. Tietysti sitten hakkuusäästöjen negatiiviset kansantaloudelliset ja työllisyysvaikutukset ja tietysti myös negatiiviset vaikutukset metsien tulevaan kasvuun.
Ainoat keinot hiilitaseen parantamiseen ovat metsän lisäkasvu (mikä nykysysteemeillä on utopiaa) lisämetsittäminen ja energiansäästö (mikä sekin on jatkuvasti vaikeampaa, koska helpot kohteet on tehty ja lisärakentaminen lisää tarvetta)
