Käyttäjän Timppa kirjoittamat vastaukset
-
Kyllä Suomen elintaso nousi sillä, että tehtiin pitkää päivää ja oikeaa työtä. Ei ollut pekkaspäiviä eikä valtaisaa joukkoa virkamiehiä. Rakennuslupaprosessiin tai kaavoitukseen ei käytetty vuosia.
Neuvostokauppa elätti loppujen lopuksi aika pienen porukan. Sen arvo oli siinä, että monet yritykset pystyivät investoimaan hyvän tulovirran ansiosta. Rakennusliikkeet kyllä tuhlasivat rahansa vääriin investointeihin.
Ymmärrän suojeluarvon, mutten sen perustelemista poroilla.
Aivan. Poronomistajan vastuulla on tietenkin korvata yksityismetsiin aiheuttamansa haitat, mitä he eivät kyllä tee.
Ilmaston lämpeneminen rasittaa eniten vanhaa puustoa. Vanhojen metsien suojelualueet tulevat siten kuolemaan pystyyn.
Tässä on todellinen riski koko Etelä-Suomen ekosysteemille, jos suojelua on liikaa. Vanhat metsät toimivat siis tuholaisten kasvattamoina.
Ehkäpä ne värriöläiset ovat sitä mieltä, että kaksi luonnonpuistoa riittää.
Metsäalalle ei saada työrauhaa ennen kuin viimeinenkin metsäpläntti on suojeltu. Sinulla Anneli on tuossa asiassa lapsen usko. Tosiasiassa tilanne on se, että mitä enemmän suojellaan, sitä enemmän vaaditaan lisäsuojelua.
Ja mitä enemmän suojellaan sitä haitallisempaa se on ilmastolle.
Kyse suojelussa ei ole vain puun hinnasta vaan myös siitä, mitä hakkaamatta jätetty puu merkitsee kansantaloudelle. Kuitupuun hinta hinta kymmenkertaistuu. Jos hakataan vähemmän, niin tehokas tuotanto vaatii kuitenkin saman määrän puuta. Se on kerättävä suuremmalta alulueelta, mikä aiheuttaa päästöjä ja lisää kustannuksia.
Kaikkia päätöksiä tehtäessä on huolellisesti selvitettävä niiden kerrannaisvaikutukset.
Järjetöntä puhua nyky-Suomessa mistään luontokadosta, kun tiedetään metsiemme aikaisemmat vaiheet.
Ilmastoon liittyy jäljessä oleva 1834 Saarijärvellä syntyneen ja agromiksi köyhistä oloista opiskelleen Davidin aikalaiskuvaus. (David on vaimoni isän äidin isä):
Vuonna 1867 matkustin lopulla toukokuuta 1867 Mustialasta Sippolaan. Luminietokset seisoivat korkeammalla aitain harjoja kuin talvisydännä. Sitten kesäkuun alussa matkustin Sysmän kautta Jyväskylään ja Saarijärvelle. Matkallani kuljin 5 p. sanottua kuuta Päijänteen salmen (Kärkisen salmi) Korpilahdelle sillä tavoin, että venhettä vedettiin jäälauttain yli ja Päijänteen selkä oli aivan jäässä että hevosella saattoi ajaa.
Sitten 10 p. samaa kesäkuuta Saarijärvellä oli vielä jäitä järvissä, että kirkkoväki souteli kierrellen jäiden välissä. Sitten tuli tavattoman lämmin niin, että juhannuksena oli kuitenkin jokseenkin täysi lehti puissa vaikka samana päivänä sentään nähtiin luntakin vuorien pohjoisilla rinteillä. Wiljat kasvoivat hyvästi. Mutta kun Saarijärveltä palasin 20 p. elokuuta, oli päivä hyvin helteinen, mutta illan puolella muuttui äkisti kylmäksi ja ollessani Kuukan (Uurainen) kirkolla yötä olivat seuraavana aamuna lammikot jäässä. Niin ankara oli kylmyys. Silloin meni ei ainoastaan suvitouvot, vaan kaikki rukiitkin. Jälemmin tuli samanlaisia öitä ja vei loputkin viljat.
Sitten seurasi kauhea nälkäkausi, jonka vertaista ei Suomen historia monta tiedä. Seuraavana vuonna kuoli 137 720 henkeä, joista ilmoitusten mukaan varsinaisesti nälkään 2350 henkeä. Seuraava talvi tuli runsasluminen ja kovilla pakkasilla, joka vielä suuressa määrin lisäsi nälän kuormaa. Jälkeisenä kesänä v. 1868 matkustelin Kuopin läänissä ja kammottavaa oli nähdä sitä tavatonta nälkään sortuvan kansan vaellusta, sitä taudin raivoa sekä kuolevaisuutta kuin myös että tiet olivat täynnä ruumisten kulettajia.
Nautitaan vain hyvistä säistä niin kauan kuin niitä riittää.
