Käyttäjän Timppa kirjoittamat vastaukset
-
Typpeähän noihin kuusikoihin ”roiskitaan”. Männiköihin typen seassa vähän fosforia.
Ei ole mitattu kokemusta. Katselin pari vuotta sitten vähän nuutuneen näköistä kuusikkoa. Toissa kesänä siihen tehty lannoitus näkyy kyllä mielestäni tämän n 55-vuotiaan kuusikon yleisilmessä. Neulaset ovat muuttuneet vihreämmiksi. Tai sitten vain luulen niin.
Itse luulen siis, että lannoitus parantaa ikääntyneiden puiden elinvoimaa ja sitä kautta parantaa niiden kestävyyttä erilaisia tuhoja vastaan. Lustoissa lannoitus ei kuulemma näy. Paitsi varmaankin Antonin ihmemetsässä, jossa lustot ovat varmaan senttisiä.
Minäkin suhtaudun vähän epäillen noihin suuriin kasvulupauksiin ja ei niillä voi kyllä mielestäni korvata päätehakkuuta.
Mistä haet kantarellis, suppilovahverot ynms. Ja marjat, jos metsät avohakattu?
Koko Suomen metsiä ei avohata kerralla. Oma havainto on, että ikääntyneistä metsistä suppilovahverot pyrkivät vähenemään. Ensiharvennusmetsistä niitä saattaa löytää runsaastikin.
Sama juttu kanttarelleilla. Hyvät kanttarellipaikat taantuvat, kun metsä kasvaa kauan. Uusia syntyy aikanaan toisaalle.
Esimerkiksi viime kesänä parhaat mustikkasadot saatiin 5 vuotta aiemmin tehdystä aukosta. Vanhassa metsässäkin saattaa olla mustikanvarpuja, mutta vähän marjoja.
Puolukka ja vattu menestyvät vain aukoissa.
Omasta puolestani sanon, ettei hakkuutapa ole mikään itseisarvo vaan väline saavuttaa mieleinen tulos. Se on monipuolinen ja hyvin kasvava metsä. Kaikki puolueettomat tutkimukset, omat havaintoni ja metsiemme historiatiedot kertovat, että kivennäismailla jaksollinen on ylivoimainen niin kasvun kuin taloudellisen tuloksen suhteen ainakin meidän metsissä. Myös sekapuuston saaminen onnistuu parhaiten jaksollisella, mikä entisestään parantaa kasvua ja taloudellista tulosta. Myös se, että pystymme tarjoamaan työtä metsureille, on mielestäni erittäin tärkeää. Tämä vaikuttaa myös maaseudun elinvoiman säilymiseen.
Turvemailla on tilanne toinen ja niillä harjoitetaankin poimintahakkuita kohteissa, joissa taimettuminen onnistuu.
Ei meidän kivikoihin kukaan lähde huvikseen koluamaan, ellei varmasti tiedä, että touhu on mielekästä.
Kerropa Anneli mitä lajeja Suomen talousmetsissä on vähemmän kuin esim 30 vuotta sitten ja mitä enemmän. Kun puhutaan lajikadosta, puhutaan niin abstraktisesta käsitteestä, ettei käytännön hakkuupäätöksiä tekevä ymmärä yhtään mitään, miten se pitäisi ottaa huomioon.
Omat havainnot kertovat, että pyiden määrä on vähentynyt. Havainnot kertovat samoin, että sillä entisellä pyyreviirillä metsä on kasvanut entistä suuremmaksi ja silloin pintakasvullisuus on vähentynyt. Johtuuko pyiden väheneminen siis metsien hakkuusta vai niiden puuttumisesta. Itse rohkenisin väittää, että runsaammat hakkuut parantaisivat monien eliöiden elinmahdollisuuksia, siis pyy yhtenä esimerkkinä.
Samaa mieltä Puukin kanssa. En kyllä ymmärrä, miten nykyinen metsätalous aiheuttaisi lajikatoa. Kuten tuosta lukijan kuvien kaaviosta näkyy, niin ennen metsät olivat lähes puuttomia. Lahopuuta ei köytännössä lainkaan niissä osissa Suomea, missä hakattiin halkoja. Väittääkö joku aivan tosissaan, että silloin läpivuotisia lajeja oli Suomessa enemmän.
Toiset lajit runsastuvat ja toiset lajit taantuvat ilmastonmuutoksen seurauksena. Hömötiainen sen vuoksi saattanut taantua. Tilalle on tullut kuusitiainen, jota minun nuoruudessani ei tunnettu lainkaan. Myös pyrstötiainen on saattanut lisääntyä.
Minä kainuulaisena kävelisin metsässäni, etsisin sen karvaisen heinän ja kysyisin Kaicellin porukalta, että mitä maksatte, kun kerron toisenkin esiintymän, mistä voi päätellä ettei kyseessä olekaan niin harvinainen laji.
Tietysti riskinä on, että sellutehdashanke kaatuu ja minulla on suojelumetsä. Ei hätää. Vaihtaisin sen johonkin Metsähallituksen metsään.
Esimerkkinä. Meidän metsistä saa nykyään etsiä kevätlinnunhernettä. Kaunis keväinen kukka, joka alkoi kasvaa joissakin hakkuuaukoissa. Kun niiden taimikot varttuivat, niin linnunherneet hävisivät. Uusia esiintymiä syntyy vain, kun aukko osuu paikkaan, jossa maassa piileksii tämän linnunherneen juuria tai siemeniä. Sama on varmaan tuon Kainuun kukan ja monen muunkin kasvin kanssa. Niitä saattaa lymytä monissa paikoissa, mutta vasta hakkuu herättää ne ilmisten ilmoille.
Edes vuoden 1948 julkilausumassa, jossa harsinta julistettiin sopimattomaksi metsän käsittelytavaksi, ei vielä suositeltu avohakkuita ja metsänviljelyä, vaan luontainen uudistaminen oli julkilausuman kirjoittajien suosittelema vaihtoehto.
Tuolloin taimien kasvatus oli vähäistä. Samoin metsänviljelylle tärkeä metsätieverkosto puuttui. Liikkumisvälineinä oli jalkojen lisäksi sukset ja polkupyörät. Eivät olisi päässet metsurit työmailleen. Paljasjuuritaimien kuljetus kasvukuntoisina olisi ollut epävarmaa. TYövoimankin saanti oli vaikeaa. Kesäaikana kaikki työvoima tarvittin uudisrakennushommiin. Talvirakentaminen oli vielä kehittymätöntä.
Oleellista oli kuitenkin suunta. Tiedettiin, että entinen systeemi vie Suomen metsät tuhoon. Hämmästyttävän nopeasti alettiin todella viljellä metsiä. Tuli kaivinkoneita. Tulivat pottiputki ja pottitaimet. Joka paikkaan yltävä tieverkosto helpotti puutavaran pääsyä maailmalle. Samoin se ratkaisevasti helpotti uuden metsän kasvatusta.
On todellinen kasvun ihme kuinka Suomen metsäteollisuus on kehittynyt täältä takamailta globaaliksi toimijaksi ja sen vanavedessä on etenkin Suomen metalliteollisuus vallannut laatutuotteillaan markkinoita kaikkialla. Kaikki tämä samaan aikaan, kun Suomen metsien kasvu on tuplaantunut ja puuvaratkin lisääntyneet merkittävästi. Kyllä ihmetteisivät ne julkilausuman allekirjoittaneet sitä, millainen vaikutus sillä on ollut.
Lappalainen Sanna; Kuitupuun kysyntä 1900-luvulle tultaessa muutti metsänkäsittelytarpeita. Määrämittaharsinnan laajentaminen tukinharsinnasta pienempiin puihin ja tukin
läpimittavaatimusten pieneneminen johti metsien hävittämiseen.Voidaan tarkastella toisinkin. Kuten hyvin tiedetään, niin 1900-luvun alussa massateollisuus oli vähäistä, joten sen vaikutus metsien käyttöön oli myös vähäistä. Kaupungistuminen lisäsi polttopuun kysyntää, mikä näkyi esim edustamani tilan alueelta 1916-20 suoritettuina massiivisina halkohakkuina.
Tukkipuiden läpimittavaatimuksen pieneneminen johtui aivan yksinkertaisesta syystä. Esin 1930-luvulle tultaessa meidän metsistä ei löytynyt kuin minimikokoista eli 4,80 metrin korkeudessa 6 tuumaista puuta. Jos halusi jotain sahata, joutui tyytymään tällaisiin. Siis syynä oli aiemmin tehdyt metsien hoidot tai oikeammin hoitamattomuus.
Kuten tiedetään kestää kymmeniä vuosia kauemmin kasvaa jatkuvan kasvatuksen mesässä tukkipuuksi. Jos oli sattunut syntymään metsäpalon jälkeen tai muuten kunnon taimikko, niin sitä harvennettiin yleensä vain. kun tarvittiin jotain käyttöpuuta, esim heinäseipäitä. Harventamaton taimikko tuottaa varsin hitaasti puuta. Omakohtainen kokemus. Elokuussa 1911 olleen metsäpalon jälkeen syntyneet männiköt olivat vielä 50 vuotta myöhemmin osittain alle 10 metrisiä. Ensimmäiset harvennukset tehtiin vasta 60-vuotiaisiin metsiin. Nythän 45-50-vuotiaat männiköt on harvennettu jo 2 kertaa.
Toki oli laajoja alueita, joilla ei ollut kysyntää enempää kuitu- kuin halkopuullekaan. Näillä metsät saivat yleensä kasvaa omillaan, mistä seurasi hidaskasvuisuutta, mikä taas vähensi tukkituotantoa.
Kuiduttavan teollisuuden mukanaan tuoma pienimittaisen harvennuspuun kysyntä on aivan oleellisesti parantanut metsätalouden edellytyksiä ja kanattavuutta. Sen ansiosta metsissämme kasvaa nyt runsaasti järeää tukkipuuta.
Otso ei ole päässyt lopullisesti yrityssaneeraukseen. Nyt laaditaan saneerausohjelmaa, joka vie kuukausia. Vasta tämän jälkeen lopullisesti tiedetään, että jatkuuko Otson tarina ja millaisena.
Saneerausohjelman laatimisen aikana saneerattavalle firmalle annetut luotot esim tavantoimituksista ovat etuoikeutetussa asemassa, joten toistaiseksi siis firman toiminta jatkuu.
