Käyttäjän Timppa kirjoittamat vastaukset
-
Vähän kommerntteja:
Myytti 1: Luonnonmetsiä uudistavat voimakkaat metsäpalot ja avohakkuut jäljittelevät metsäpalojen vaikutuksia.
Titenkin näin tapahtuu. Metsiä uudistavat myös myrskyt
Myytti 2: Luonnonmetsät ovat palaneet kerran vuosisadassa.
En usko, että näin usein on systemaattisesti tapahtunut. Minulla on puunäyte, joka on kasvanut 1591-1843 ja siinä ei Joensuun yliopiston mukaan ole merkkiä metsäpalosta.
Myytti 3: Metsät kehittyvät luontaisesti tasaikäisrakenteisiksi.
Näin tapahtuu. Riittää, kun katsoo Pyhä-Häkin kuvia. Sama juttu nuoremmalla Muuramen Kuusimäen luonnonsuojelualueella. Naapurissame on 115 vuotta sitten palanut mäntyä kasvava kuvio. Täysin tasaikäinen.
Myytti 4: Metsän kehitys johtaa yhden puulajin metsiin.
Näin tapahtuu. Tuosta naapurin männiköstä ovat koivut kohta kuolleet. Kuusia ei ole. Lopputulos on puhdas männikkö. Meillä on hakattu n 100-vuotiaita lähes puhtaita kuusikoita, jotka ovat ilmeisestikin syntyneet kaskimaalle nousseen koivikon alle-
Siten vielä: Metsä ei uudistu pienaukosta, minkä näkee Pyhjä-Häkin kuvasta.
Kun muutama puu kuolee isossa metsässä, niin ei tapahdu mitään muuta kuin, että aukkoon alkaa kasvaa heinää. Jos sitten taas muutama puu kuolee, ei tapahdu vieläkään mitään. Heinä estää varsin tehokkaasti taimettumisen. Tarvitaan myrsky, joka kaataa puita ja siten paljastaa kivennäismaata. Tai sitten metsäpalo. Olen katsellut useita tällaisia pienaukkoja meidän metsissä sekä rehevämmillä että karummilla paikoilla ja kaikissa on sama lopputulos.
Tarvitaan tuho tai sitten erittäin voimakas ikääntyneen metsän harventaminen, jotta olisi toivoa luontaisesta uudistumisesta.
Kuinkahan monta kertaa pitää toistaa niin yksinkertaista asiaa, että aukon pasremmilla yksikköhinnoilla ja latvusmassan myynnillä saadaan kaikki uudistuskulut maksettua verrattuna poimintahakkuuseen. Ei siis jää mitään kustannusta, jolle pitäisi laskea jotain korkoa.
Olen muutamaan kertan kertonut esimerkin jk-hakkuuusta, joka ei ollut taimettunut 8 vuoteen. Jos olisi sama puumäärä hakattu aukoksi ja uudistettu, niin siinä kasvaisi 3-4-metrinen kuusitaimikko.
Sitten vielä se, että jk-metsääsä kasvaa vain lahovikaisia kuusia. Ei lehtipuuta tai mäntyä. Niiden sekoitus aukossa parantaa myös kasvua kuten myös viljelytaimien hyvät geneettiset ominaisuudet.
Ja sitten vielä sekin, että myös metsätaloudessa on kiinteitä kustannuks. Mitä paremmin metsä kasvaa, niin sitä vähemmän ne rasittavat myydyn puum3:n tuottoa.
Metsää koskevista laskelmista ei kannata tehdä liian vaikeita. Kannattaa vain keskittyä maapohjan hyvään hyödyntämiseen
Me istutamme kymmenen metrin kaistaleina; rauduskoivu-mänty-kuusi-rauduskoivu-mänty-kuusi… jne. Näin mikään noista ei jää varjoon, mutta kaikki hyötyvät koivun runsaasta karikkeesta.
Olen lukenut tutkimuksen, jossa todettiin, että mäntyjen ympäröimät kuuset kasvoivat paremmin kuin kuusten ympäröimät kuuset. Siki mielestäni kannattaa pyrkiä kuusi-mäntysekakasvatukseen. Pari kertaa sellainen on onnistunut luonnon toimesta. Istutuuskuusien sekaan on syntynyt niin paljon mäntyjä, että perkausvaiheessa on niitä kuusia pitänyt kaataa. Näyttäisi, että tuollaisen sekakuvion kasvu on n 10 % nopeampaa ja sillä puuta yhden puulajin metsää enemmän. joten kasnnattaa yrittää.
Meillä päin on harvoja paikkoja, joihin mäntyä uskaltaa istuttaa. Siksi tuo sekakasvatus toteutetaan männyn kylvön jas kuusen istuyuksen yhdistelmänä.
Suomen metsiä oli jk:lla hakattu pitkään ja 1948 päästy siihen vaiheeseen, mistä tällä palstalla on varmaan tuhat kertaa varoitettu. Uutta puustoa ei ollut syntynyt ja jostain piti rahaa saada sodasta toipuvan Suomen jälleenrakentamiseen. Viisaat Harsintajulkilausuman kirjoittajat osasivat yhdistää kaksi vaatimusta, puun hankinnan ja metsänkasvatuksen. Lopputulo, siis nykyinen jaksollinen kasvatus, osoittautui epäilemättä paremmaksi, kuin kukaan osasi arvatakaan.
Liikuin jo tuolloin 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa aika laajalti metsissä. Ne olivat hyvin vähäpuisisia ja puut pieniä, kuten VMI-tulokset kertovat. Nuoren puusukupolven yksilöitä oli vähän.
Isävainaa oli hyvä lennosta ampuja ja tuollaisista metsistä sai hyvin saalista. Paras tulos oli vuodelta 1936. Syyskuun 1. päivänä hän ampui 5 metsoa, 15 teertä ja 2 pyytä. Kerran oltiin parin tunnin lenkillä, jolloin isä ampui lennusta 4 urosmetsoa. Nykypäivien täystiheissä metsissä ei edes lintua näkisi. Saaliiksi saamisesta puhumattakaan.
Perko voisi keskittyä lastensatujen kirjoittamiseen. Siinä mielikuvitus olisi eduksi. Ei täällä asiakeskustelussa.
Jatkuvakasvatus on kuin maatiaislajeilla viljely, sadot pieniä, joskin taudin kestävimpiä.
Huono vertaus. Sadot pieniä pitää tietenkin paikkansa, mutta peltoviljelijä voi vaslita viljelykasvinsa. Jatkuvan kasvatuksen harjoittaja joutuu tyytymään vain kuuseen, jota lahovika vaivaa, joten jatkuvan kasvatuksen metsä on huonoiten tautia kestävä metsänkasvatustapa tyvilahosta johtuen. Ja sitten tyvilahon seurauksena esiintyvästä kirjanpainajaepidemiasta.
Taas kerran. Eivät lahopuut ole sitä varten, että niissä menestyisi lahottajasienet. Sen sijaan lahottajasienien tarkoitus on hävittää lahopuu ja muuttaa ilmojen teitä toiseen paikkaan, kun ensimmäisestä työ on tehy ja hiili palautettu kiertoon taivaalle.
Suuri lahopuun määrä on osoitus suuresta äkillisestä tuhosta. Ei mistään monimotoisuudesta. Esimerkiksi Pyhä-Häkin lahopuumäärä näyttää aika pieneltä.
Näätä itsestäänselvyyksiä tiedeyhteisö ei vaan halua ymmärtää. Ehkä joskus tulevaisuudessa.
Tuomas Aakalan artikkelissa kuvataan luonnonmetsien sukkessio meidän oloissa. Luonnontilaisessa metsämaisemassa vallitsevia piirteitä olisivat mm. peitteisyys, korkea puuston tilavuus, metsän rakenteiden vaihtelevuus ja sekametsäisyys. Miksi se olisi vanhanakaan vähälajinen elinympäristö?
Eikö Pyhä-Häkki ole luonnontilaista. Kun katsoo siitä otettuja kuvia, niin ainoasrtaan peitteisyys ja korkea puuston tiheys ole samat kuin Aakalan väitteissä. Sen sijaan rakenteiden vaihtelevuus ja sekametsäisyys puuttuvat.
Sama juttu Muuramen Kuusimäen liki 200-vuotiaassa suojelumetsässä. Lehtipuut ovat lähes poissa. Molemmista puuttuvat avoimien paikkjen ja nuorten metsien lajit.
Metsäpalot ovat uudistaneetr vanhaa metsää aika huonosti. Kun sieltä puuttuu aluskasvullisuuskuuset, niin palon yltyminen latvapaloksi on varsin hasrvinaista. Minulla on näyte 251-vuotiaasta männystä, jossa Joensuun Yliopiston mukaan ei ole merkkejä metsäpalosta.
Valitettavasti vanhat metsät on tehty joiksikin ihmeen pyhimyksiksi tai liki jumaliksi. Nehän ovat vtodellisuudessa ain paikkoja, joissa on vanhoja puita, joitka kasvavat huonosti ja joissa on paljon erilaisia sairauksia. Väistämättä tulee mieleen joku hoivakoti. Toisin on nuoret metsät. Niissä on tulevaisuus aivan kuin päiväkodeissakin.
Metsissä ei ole mitään määrättyä sukkeesio-vaihetta. Myrskyt ja metsäpalot tulevat epäsäännölisesti. Siksi luionnonmetsistä löytyy eri-ikäisiä kuvioita kuten nykyisistä talousmetsistäkin. Ainoa ero taitaa olla, että kuviokoko on luonnonmetsissä on suurempi. Tietty tutkijaporukka yrittää vaan mollata talousmetsiä.
Kumma, kun puhutaan, että hakkuut aiheuttavat uhanalaisuutta. Kun teetän aukon, niin usein esiin puhkeaa harvoin nähtyjä lajeja. Esimerkiksi kevätlinninhernettä näkee vain avohakkuun jälkeen. Lehtojen kasvi lehdokki on muutaman kerran putkahtanut esiin tavallisesen havumetsän aukosta. Näitä esimerkkejä näkee yhtenään, jos viitsii tutkia aukkoja tarkemmin.
Uhanalaisuutta aiheuttaa vain metsämaan siirtyminen toiseen käyttöön.
Ennallistaminen onnistuu aivan yhtä hyvin, kuin, jos yrittäisi saada joen viertaan ylöspäin. Kuten Kurki on moneen kerrtaan kirjoittanut, niin luonnon suurin vihollinen on luonto itse. Sitä muuttavat, ilmasto, lajien välinen kilpailu, kuin sattumista johtuvat tuhotkin. Tietysti hakkuillakin on merkityksensä, mutta nehän saavat vain luonnon kiertokulun alkamaan uudelleen.
