Julkisuudessa on viime aikoina ihmetelty, millainen ”taikaraja” Ruotsin ja Suomen välissä on, kun nielut ovat erilaiset, vaikka metsät ovat samanlaiset.
Syytä eroon on etsitty lähinnä laskentamenetelmistä. Laskentamenetelmät eivät kuitenkaan elävän puuston osalta eroa merkittävästi muuten kuin hakkuupoistuman laskennassa: Ruotsissa hakkuupoistuma lasketaan 5 vuoden keskiarvona VMI-koealoilta, Suomessa taas vuosittain tilastoista.
Ilmeisin syy eroihin on tietenkin maaperässä. Ruotsissa ojitettua suota on noin miljoona hehtaaria, Suomessa noin 4 miljoonaa hehtaaria. Koska ojitetut turvemaat ovat merkittävä päästölähde, Suomi lähtee hiilinieluvertailuun selvältä takamatkalta.
Ruotsin metsien parempaa nielua selittää myös se, että maan metsät ovat keskimäärin selvästi eteläisempiä kuin Suomen ja siten kasvukausi on pidempi. Myös kasvupaikat ovat keskimäärin hieman ravinteikkaampia kuin Suomessa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että mänty on Suomessa selkeä valtapuulaji, kun taas Ruotsissa kuusta ja mäntyä on 2000-luvulla ollut likimain yhtä paljon.
Soiden suuren osuuden, pohjoisemman sijainnin ja karumpien kasvupaikkojen takia Suomen metsät kasvavat keskimäärin vähemmän kuin Ruotsin. Ruotsin keskimääräinen kasvu tuottavalla metsämaalla on noin 5,3 mottia hehtaarilla, kun Suomessa vastaava luku on 5 mottia hehtaarilla ja kaikkiaan metsämaalla 4,5 mottia. Jos verrattaisiin vain kivennäismaita, ero olisi pienempi, mutta turvemailla kasvu on keskimäärin noin 3,6 mottia hehtaarilla.
Vuoden 1990 jälkeen taas Ruotsi on hakannut keskimäärin suuremman osuuden puuston kasvusta kuin Suomi.
Myös metsien käsittelyhistorialla on vaikutusta. Ruotsissa puuston keskitilavuus hehtaaria kohden (noin 165 kuutiota) on selvästi suurempi kuin Suomessa (noin 128 kuutiota).
Eroa keskitilavuuksissa selittää muun muassa se, että sotien jälkeen Suomen metsiä uudistettiin rajusti. Vuosina 1955–1964 Suomessa hakattiin reilusti yli puuston kasvun verran, keskimäärin noin 107 prosenttia kasvusta. Toisin sanoen Suomi oli kokonaisen vuosikymmenen päästölähde, vaikka oli toki silloinkin maailman metsäisimpiä maita. Samaan aikaa Ruotsissa hakattiin maltillisemmin noin 73 prosenttia kasvusta. Siksi hiilinielulaskennan alkaessa Ruotsissa oli enemmän puustoa ja enemmän keski-ikäisiä ja vanhoja metsiä.
Maaperän hiilinielu perustuu laskentamenetelmän eroista huolimatta siihen, että puiden putoavat neulaset, lehdet ja oksat muuttuvat karikkeeksi ja sitten vähitellen hajoavat. Kun hakataan, myös hakkuutähteistä syntyy kariketta.
Suomi hakkasi rajusti sotien jälkeen, ja maaperän hiilivarastot kasvoivat. Vuoden 1990 jälkeen taas Ruotsi on hakannut keskimäärin suuremman osuuden puuston kasvusta (76,5 prosenttia) kuin Suomi (71,5 prosenttia). Esimerkiksi vuosina 2018–2020 Ruotsi on hakannut peräti 93–95 prosenttia puuston kasvusta. Siitä huolimatta Ruotsissa puuston keskitilavuus on 1990-luvulta kasvanut enemmän kuin Suomessa (noin 50 versus noin 43 kuutiota hehtaarilla).
Suomen ja Ruotsin metsät ovat siis sekä käsittelyhistorian että olosuhteiden takia erilaiset. Erilaisille nieluille on olemassa järkevä selitys.
Kirjoittaja on tutkimusprofessori Luonnonvarakeskuksessa ja metsänomistaja
Lue myös
Kolumni | Minustako jatkuvan kasvatuksen harjoittaja? Tärkeintä on kohteen valinta
Pääkirjoitus | Ennallistamisesta uhkaa tulla Suomen rauhanajan suurin julkinen kustannus
Vastaus Riikilälle | Mikko Riikilä ilkeilee kolumnissaan
Kolumni | Vaikka kaikkia luonnon hyötyjä ei voi hinnoitella, niiden arvo ei silti ole nolla
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kommentit
Ei vielä kommentteja.
Haluatko kommentoida artikkelia? Voidaksesi kommentoida artikkelia sinun tulee kirjautua sisään.
Kirjaudu sisään