Palstalla | Soita syntyy ja katoaa

Pohjanmaan rannikolla vierailee runsaslukuisasti lintuharrastajia rantojen ja kosteikkojen kahlaajien perässä. Ainakin heille on selvää, miten soita syntyy maan kohoamisen ansiosta paljastuvaan märkään merenpohjaan. Oppikirja-arvio on, että 95 prosenttia alle 500 vuotta vanhoista merenpohjille syntyneistä soista on syntynyt tällaisen primaarisen soistumisen tuloksena.

Geologisesti vanhoilla sisämaan alueilla tilanne on toinen. Metsäntutkimuslaitoksen edesmennyt suoprofessori Olavi Huikari arvioi tutkimuksensa perusteella, että yleisin syntytapa on metsämaan soistuminen. Ehkä puolet soista on syntynyt metsämaan soistuminen vuoksi, ja vesistön umpeenkasvun osuus on noin kymmenen prosenttia.

Kun turvetuotantoalueen pohjalta löytyy vankkoja kantoja ja tukkipuun kokoisia runkoja, joutuu ihmettelemään, miksi runsaspuustoinen metsä on muuttunut suoksi.

Oppikirjakäsitys on, että kaksi kolmasosaa metsämaiden soistumisalasta on aiheutunut metsäpaloista. Metsäpalot ovat tuhonneet niin suuren osan haihduttavasta puustosta, että vettä pidättävät rahkasammalet ja muut suokasvit ovat päässeet vallalle. Lopputulos saattaa olla satojen vuosien kuluttua kitukasvuista mäntyä kasvava räme tai jopa puuton neva. Vaikuttaa siltä, että kerran alkuun päästyään soistumisprosessi on vahva ja palautumaton.

Ojitettujen soiden tilannetta kannattaa pohtia. Niin kauan kun puusto on runsas ja kasvaa hyvin, se sitoo vettä ilman hiilidioksidiin ja lopputulos on puuta ja muita hiilihydraatteja. Lisäksi puusto haihduttaa vettä. Veden käyttö voi olla niin runsasta, että ojitetun suometsän ojat saattavat olla suurimman osan vuotta kuivia. Keväisin ne ehkä johtavat lyhyen aikaa lumen sulamisvesiä.

Avohakkuun vuoksi tilanne muuttuu. Ei kannata pistää päätä pensaaseen ja kuvitella, että kuivat ojat pysyvät kuivina ilman puustoa. Vähintäänkin on syytä selvittää ojien vedenjohtokyky ja tarvittaessa kunnostaa ojat maanmuokkauksen yhteydessä.

Runsaspuustoisilla korpimailla tutkitaan, voisiko vaihtoehto olla haihduttavan puuston määrän pitäminen niin suurena, että riittävä biologinen kuivatus toimii. Käytännössä tehtäisiin vain poimintahakkuita. Toistaiseksi ei ole vakuuttavaa näyttöä menetelmän toimivuudesta käytännössä, mutta teoria kyllä kiinnostaa puuntuottajia. Hyvä, että asiaa tutkitaan.

Kommentit (1)

  1. Kait suolle puusto saadaan kasvamaan vain ensin kuivilla ojilla. Sitten kun ojat ovat kasvamassa umpeen ja metsä kasvanut tuo haihdunta voi siirtää vain ojituksen kunnostustarvetta. Päätehakkuun jälkeen sitten pitää ojat kunnostaa taas toimiviksi. Karuilla ojituilla suopohjilla ei CO2-päästöjä ole, vaan ovat jopa luonnon suon veroisia hiilinieluja. Luonnon suot ovat valtava metaani-päästö 3..20 kertainen suotyypistä riippuen CO2-sidontaan nähden ja ojitus poistaa lähes kaikki metaani-päästöt. Rehevillä soilla (korvilla) voisi ajatella  ojia 60…100 m välein ja siihen johdettuja 0,6 m syviä (olivat pian 0,3m syvyisiä rahkasammalen kasvettua ojan pohjaan) naveromätästyksen ojia 10 m välein. Silloin suurin osa aukosta pitäisi pohjaveden sillä korkeudella, että metaani-ja CO2-päästöt maapohjasta olisivat optimaaliset. Näin avohaakkuulla uudistaminen ei juuri eroaisi jatkuvasta kasvatuksesta päästöjen suhteen ja kasvu eii CO2-olisi parempaa.
    Metsän kasvu korven uudistusalalla voisi olla jopa  10 m3/ ha/v, joka vastaa CO2-sidontaa 25 tn/ha/v eli rehevätkin suopohjat olisivat aina hiilinieluja.

Metsänhoito Metsänhoito