Metsänhoitosuositusten laatijoiden päänsärky on, että laskelmissa käytetty korkokanta vaikuttaa ehdotettuihin metsätalouden menetelmiin ja sitä kautta puuntuotokseen. Timo Pukkalan esimerkkilaskelma eräästä pohjoiskarjalaisesta 3 000 hehtaarin alueesta osoittaa, että vaikutus on suuri 50 vuoden aikana. Jos laskelmissa käytetään yhden prosentin korkokantaa eikä metsätaloudelle aseta mitään rajoitteita, nettotulo on lähinnä viljelyn ansiosta hehtaaria kohti 160 euroa. Jos laskelmien korkokanta on viisi, metsänviljelyssä säästetään ja nettotulot ovat vain 80 euroa.

Mitä suurempaa korkokantaa käytetään, sitä vähemmän tulevaisuus vaikuttaa nettotulojen maksimointiin. Tietokoneohjelman ratkaisuun hakkuista ja metsänhoidon menoista vaikuttavat suurella korkokannalla pääasiassa lähiaikojen tapahtumat.

Timo Pukkala kirjoittaa blogissaan korkokannan valintaperiaatteen selkeästi: ”Suuren korkokannan käyttö edellyttää, että raha tuottaa hyvin vaihtoehtoisissa sijoituskohteissa. Metsää saisi tässä tilanteessa hakata reippaasti, ja saadut rahat tulisi sijoittaa noihin hyvin tuottaviin sijoituskohteisiin.”

Asia on järkeenkäypä. Suuria tuloja tulevaisuuden metsistä ei tarvita, kun alkuvaiheessa tehtyjen hakkuiden tulot on metsänviljelyssä säästäen sijoitettu erinomaisesti tuottaviin kohteisiin.

Perinteinen metsänomistaja ei ole sijoittajapeluri. Suomalainen makuuttaa rahaansa nollakoron pankkitileillä. Tällaista metsänomistajaa palvelevat metsänhoitosuositukset, jotka on tehty alhaisella korkovaatimuksella.

Jos korkokanta on alhainen, tutkijoiden lähes yksituumainen vastaus on, että perinteisen metsikkötalouden harjoittaminen tuottaa pitkällä aikavälillä enemmän puuta ja tuloja kuin jatkuva kasvatus.

Eri asia on, etteivät nykyiset simulointeihin perustuvat tutkimukset ole varmalla pohjalla tarkastellessaan metsien luontaista uudistumista. On seurattu liian lyhyt aika, muodostuuko jatkuvassa kasvatuksessa uusia taimia riittävästi.

Historia voisi opettaa. Kun jatkuvaa kasvatusta harrastettiin harsinnan nimellä sekä Ruotsin että Suomen metsätaloudessa sata vuotta ennen toista maailmansotaa, kokemusta kertyi.

Suuren metsäyhtiön metsäpäällikkö ja professori Stig Hagner seurasi yli 50 vuotta yhtiönsä metsien tilaa suunnilleen Vaasan korkeudella Ruotsissa. Kun yhtiö luopui sata vuotta harjoitetusta jatkuvasta kasvatuksesta 1947, puuston keskitilavuus hehtaarilla oli vain 67 kuutiometriä. Hakkuita uskallettiin tehdä 0,5 kuutiometriä. Pääsyy oli, ettei taimia syntynyt riittävästi, ja jokainen harsintakierros vain alensi puuston määrää.

Päätettiin säästää kasvavia, täysipuustoisia metsiä hakkuilta ja keskittää avohakkuut ja metsänviljely harsinnan pilaamiin metsiin. Keskimääräinen päätehakkuupuusto oli 1950-luvun alussa vain 40 kuutiota hehtaarilla. Tällä tavalla saatiin nopeasti tuloksia. Seuraavalle vuosituhannelle tultaessa puustoa oli jo 91 kuutiometriä. Kestävien hakkuiden määrä oli lähes kaksi kuutiometriä. Muutos on vakuuttava.

Mallit voivat valehdella. Historia ei koskaan.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.