Viime kesä oli elämäni tähän asti erikoisin – ainakin aikuisikääni katsoen. Vielä erikoisemman siitä tekee se, että keväällä luulin menettäneeni ihan hirveästi asioita. Loppujen lopuksi kävikin niin, että tolkkusin menetysten ansiosta monta tärkeää asiaa.

Kaikkien tolkkuamisten keskiössä on oivallus siitä, jotta elämässä oikein onnelliset hetket kantavat kauas. Lisäksi ne jäävät kovin hyvin mieleen. Minäpä kerron teille kolme sellaista nyt ihan männäkesältä.

Ensimmäinen sattui toukokuussa. Taistelin korona-ahdistuksen kanssa, laskin yökaudet menoja ja tuloja. Maksoin erääntyvää sähkölaskua ja näytin keskisormea seuraavalle. Siihen päälle vielä kamppailin varmoiksi kuviteltujen töiden menettämisen tuoman stressin kanssa. Arvelin, että ei tästä tule helevettijäkään, nyt on elo kerralla päivänvalon pääsemättömässä pilvessä.

Sitten soitti äiti ja kysyi, että otatko mustikoita? Oli kuulema pakkasta tyhjentämässä ja metsän tummaa kultaa oli jäänyt parin pussin verran paikkaansalöytämättömäksi. Sanoin, jotta suattaapa nuo syyvä. Saimme mustikat. Taikinahavukkaiseni teki niistä mustikkapiirakan. Söin sitä palan, kaksi, ennen maatamenoa. Yöstä tuli levollinen – ensimmäinen valvomaton pitkään aikaan.

Sitten soitti Taskis-Mimmi ja kertoi leiponeensa ahvenkukkoja.

Toinen osui suvelle. Olin mennyt jotain tehdäkseni baariin töihin ja käynyt ilmaisuntarvetta tyydyttääkseni harrastajateatterille – jossa telkkuaminen oli kyllä hirmu kivaa, ei sillä. Yöt valmistelin kahta kirjaa, jotka nekin ahdistivat. Kumpaakin olin tehnyt vuosikaudet ja irtipäästön hetki läheni.

Sitten soitti Taskis-Mimmi ja kertoi leiponeensa ahvenkukkoja. Kysyi, montako otat. Sanoin yhden riittävän. Valvotun yön jälkeen avasin jääkaapin, lohnin kukkoa lautaselleni. Ahvenet olivat kotijärvestäni Syväristä, muutkin raaka-aineet ajomatkan päästä. Syötyäni menin nukkumaan. Voi miten hyvin nukuinkaan.

Kolmannen kohdalla elettiin jo orastavaa syksyä. Olin suven jäljiltä väsynyt ja äkäinen. En tiennyt, että samaan aikaan Vatasen Mate ja Ahos-Ilkka saivat mukavasti kyyhkyjä. Sitten noin vain Mate ajoi pihaan ja toi useamman rintapalan ihan pyytämättä ja maksua ottamatta. Yöllä, penskain nukkuessa, söimme rouvan kanssa a-luokan aterian. Sen päälle nukuin paremmin kuin aikoihin.

Ystävien ansiosta syöty lähiruoka.

Hyvän lähiruuan ansiosta saatu parempi mieli.

Ystävät. Luonnon antimet. Perhe. Juhlahetket, jotka tekevät arjesta arjen – sellaiset, joita ilman arki on pelkkää väkisinväännettyä ja juhlatonta juhlaa. Sanalla sanoen keinotekoista höttöä, alati pakenevan maaliviivan tavoittelemista.

Ne ovat asioita, joiden edut ja harmit ymmärrän viime kesän ansiosta kirkkaammin kuin koskaan aikaisemmin.

Ei toki sillä, etteivätkö ne olisi kuuluneet elämääni jo ennestään. Mutta paljon vaati, ennen kuin niille silmäni avasin.

Kaikenlaista se korona opettaa.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.