Merkittävin hiilinieluja Suomen metsiin luonut yksittäinen työväline lienee ojakaivurin ohella metsäaura, joilla pohjoisen Suomen rannattomat avohakkuualat menneinä vuosikymmeninä kynnettiin.
Ai miksikö? Tunnettua on, että Lapin, Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun nykyiset, hyvin kasvavat – siis hiiltä ahmien sitovat ja varastoivat – metsät syntyivät, kun riutuneet harsintajätemetsät avohakattiin ja istutettiin männylle. Nykytermein kuvaten siis siirryttiin jatkuvapeitteisestä metsänkasvatuksesta jaksolliseen.
Pelkästään avohakaten uusia metsiä ei olisi saatu saateltua kasvuun. Pohjoisen tiiviit maat ovat monin paikoin ravinteikkaita, mutta hapettomia ja kolean tympeitä puuntaimille.
Mutta kun maapohja kynnettiin ja kourukuokkamiehet saivat iskeä männyntaimien juuret auran kääntämään palteeseen, oli taimille tarjolla ilmavaa ja asteen pari lämpimämpää kasvutilaa kuin ympäristössä. Siitä ponnistaen kelpasi kiihdyttää kasvua miltei eteläsuomalaiseen vauhtiin.
Suuri kiitos pohjoisen tehokkaista hiilinieluista kuuluu nortin palvaamille pillarimiehille, jotka aurata rytkyttivät pohjoisen rannattomia avohakkuualoja yötä päivää.
Jälki toki oli siinä määrin kamalaa, ettei aurauksen toinen tuleminen ei häämötä näköpiirissä, vaikka hiilinielujen tehostamisella voikin metsänhoidossa perustella nykyisin melkein mitä tahansa. Auraus on ja pysyy pohjoisen yhteismetsien ja yksityismaiden marginaalilajina, ellei sitä kielletä kokonaan.
Tässä kohtaa avautuu uusi jännittävä näkökulma. Tulevien aukkojen kyntämiseen ei ehkä ole tarvettakaan, koska vanhat aurausjäljet eivät ole vuosikymmenien saatossa hävinneet, vaikka istutetut metsät alkavat jo olla päätehakkuukypsiä.
Metsämaatieteilijöiden mukaan vanhat auranpalteet voidaan ehkä uusiokäyttää – vai pitäisikö puhua kierrättämisestä – taimet sistutettaisiin vanhoihin auranpalteisiin.
Rahaa säästyisi, maanmuokkauksen haitat vesistöihin jäisivät vähiin ja ehkäpä metsätalouden syntisäkki samalla pikkuisen kevenisi.
Metsänhoidollisesti idea vaikuttaa ainakin mahdolliselta. Vanhatkin auranpalteet ovat tasamaata korkeammalla, ja niihin olisi kohtalaisen helppo istuttaa taimia. Lisäksi palteen sisällä oleva maa lienee yhä lämpimämpää ja hapekkaampaa kuin ympäristössä..
Luke valmistelee parhaillaan tutkimusta aiheesta. Moneen muuhun aiheeseen verrattuna tutkimusasetelma olisi simppeli. Istutetaan taimia auran palteeseen ja sen viereen sekä muualle aukolle. Taimien eloon jääminen ja kasvu olisi helppo mitata. Ei tarvitsisi kauheasti mallintaa.
Esimerkiksi Koneen Säätiöltä tuskin heruisi hankkeeseen latiakaan, mutta entäpä Metsähallitus ja pohjoisen isot yhteismetsät, kannattaisiko niiden lähteä Luken sponsoriksi yhteisessä asiassa.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Säätö-auraus on kait ollut kehittynyt versio aurauksesta. Ja mikäpä tosiaan estää palteen uusiokäytön? Hakatessa jos hivenen huomio oksakasojen paikkoja, tilanne vain paranee.