Kannattaako viljely aina?

Raivaussahurit kaatavat joka päivä miljoonittain luontaisesti syntyneitä puuntaimia. Voisiko niillä korvata istutustaimia ja alentaa metsänuudistamisen kustannuksia?

Männyn taimia syntyy sitä enemmän, mitä lähempänä siementävä reunametsä on. (Kuvaaja: Sami Karppinen)

Metsänhoidon kustannukset ovat nousseet tällä vuosituhannella hurjasti. Vielä vuonna 2002 mätästys, istutus, taimet sekä kaksi taimikonhoitokertaa maksoivat Luonnonvarakeskuksen (Luke) tilastojen mukaan metsänomistajalle noin 1 100 euroa. Viime vuonna samasta paketista joutui jo pulittamaan keskimäärin yli 1 900 euroa.

Samalla kun metsänhoidon kustannukset ovat nousseet, ovat metsäjohtajat onnistuneet jäädyttämään kuitupuun hinnat. Vuonna 2002 metsikön alkuvaiheen metsänhoitokulut pystyi kuittaamaan myymällä 49 kuutiota kuusikuitupuuta, mutta viime vuonna pinon piti olla jo tuplasti suurempi, 98 kuutiota.

Viljely ja taimikonhoitotyöt tähtäävät siihen, että 25–40 vuoden iässä päästään tekemään ensiharvennushakkuu metsään, jossa kasvaa 1 600–2 200 puuta. Ensiharvennukselta saadaan hakkuutuloa tyypillisesti 500–1 000 euroa hehtaarilta.

Sillä, korjataanko ensiharvennukselta hieskoivua energiapuuna vai kuusi- tai mäntykuitua ainespuuna, ei ole juuri rahallista eroa metsänomistajan kannalta.

Ratkaisevaa on, että kohteelle jää kasvamaan riittävä määrä tukeiksi varttuvia puita. Yhä useampi metsänomistaja onkin herännyt pohtimaan, kannattaako ensiharvennuksissa kaadettavia puita istuttaa.

Viljavuus ja maalaji merkittävässä roolissa

Metsänhoidon tehostamista on pohdittu vuosien varrella monissa työryhmissä, mutta läpimurtoa ei ole saavutettu. Edes eteläisen veljeskansamme uutterat metsuriryhmät eivät ole kääntäneet kustannuskehityksen kelkkaa.

Mutta voisiko asiaa ratkaista osin luonnon ehdoilla myös jaksollisessa metsänkasvatuksessa? Taimikonhoitotyömailla törmätään toistuvasti siihen tosiasiaan, että alueelle olisi syntynyt vähintään riittävä määrä laadukkaita taimia ilman viljelyäkin. Ajatus istutus- tai kylvökuluista nipistämisestä tuntuukin houkuttelevalta, mutta asia ei ole aivan yksioikoinen.

Ensimmäisenä haasteena on tunnistaa kohteet, joille voisi syntyä luontaisesti kehityskelpoinen metsä. Luonnonvarakeskuksen tutkija Karri Uotila nostaa keskeisenä asiaan vaikuttavana tekijänä esille maaperän viljavuuden.

”Viljavilla kasvupaikoilla taimettuminen on yleensä heikompaa hakkuun jälkeen heinittymisen vuoksi.”

Samoilla linjoilla on porilainen yrittäjämetsuri Mika Yli-Rahko. Hän muistelee muutamaa 6–7 vuotta sitten istuttamaansa uudistusalaa. Niillä istutustaimien sekaan on kohonnut ”mielettömästi” mäntyä ja koivua.

”Käsitykseni mukaan taimia syntyy varmimmin, kun kasvualusta on enintään mustikkatyyppiä tai karumpaa.”

Yli-Rahkon kuopiolainen kollega Kalle Pasanen on havainnut, että myös Pohjois-Savossa osa aukoista taimettuu tehokkaasti luonnostaan.

”Varmimmin luontaisesti syntyneitä havupuiden ja rauduskoivun taimia on suhteellisen viljavilla mailla, kun maalaji on karkeahkoa moreenia tai hiekkaa. Ja tietysti myös mäntykankaat taimettuvat herkästi. Savimailla en usko taimia syntyvän.”

Metsäasiantuntija Ossi Hannula Päijänteen Metsänhoitoyhdistyksestä nostaa maalajin tärkeäksi tekijäksi taimettumiselle.

”Viljavillekin kasvupaikoille syntyy paljon taimia, jos maalaji on sopivaa karkeusasteeltaan.”

Hienojakoisilla maalajeilla ongelmaksi voi muodostua muokkausjälkeen syntyvä rouste.

”Mitä hienojakoisempaa maa on, sitä enemmän roustetuhoja esiintyy. Istutuksella päästään näillä kohteilla usein parempaan lopputulokseen kuin luontaisella uudistamisella tai kylvöllä”, toteaa Luken tutkija Pekka Helenius.

Maanpinta on rikottava

Varsin yksimielisiä metsäammattilaiset ja tutkijat ovat siitä, että paras konsti lisätä onnistumisen mahdollisuuksia on muokata maata. Helenius muistuttaa, että siemenet itävät parhaiten paljastuneessa kivennäismaassa.

”Mitä syvemmältä kivennäismaata paljastetaan, sitä enemmän syntyy koivua ja vähemmän mäntyä.”

Varmin tulos saadaan kaivurilla tai äkeellä, mutta joskus vähempikin riittää.

”Sulan maan aikaan tehtävässä puunkorjuussa metsäkoneiden telat murtavat humukseen kapeita kivennäismaarakoja, joissa on siemenille hyvät itämisolosuhteet. Haittapuolena on, että näin syntyvää kivennäismaapintaa on varsin niukasti ja epätasaisesti”, Helenius sanoo.

Toisaalta muokkaamattomissa kohdissa maaperän kosteus lisää taimettumista.

”Etenkin koivu itää hyvin kivennäismaan kosteilla rahkasammalpinnoilla”, huomauttaa Uotila.

Myös siemensadot vaikuttavat taimettumiseen varsinkin kuusella. Heleniuksen mukaan luontaista taimettumista rajoittavat kuitenkin enemmän itämisolosuhteet kuin siemenmäärä.

”Keskinkertaista siemensatoa voidaan kompensoida tekemällä riittävästi laadukasta itämisalustaa. Sitä vastoin runsaskaan siemensato ei johda toivottuun uudistamistulokseen, jos itämisalusta on huono.”

Viljely on varma vaihtoehto

Teoriassa pelkkä maanmuokkaus avohakkuun jälkeen riittää usein varmistamaan kasvatuskelpoisen – tai vähintään varsin väljän metsälain vaatimukset täyttävän – taimikon synnyn. Etua on, jos riittävän järeä siementä tuottava reunametsä on lähellä. Varmimmin siementä tuottaa mänty- tai koivuvaltainen reunametsä. Kuusikko sen sijaan tuottaa siementä harvemmin.

”Männyn luontaisen uudistumisen tutkimuksissa on havaittu, että 0–20 metrin etäisyydellä siementävästä puustosta syntyi 1 900 kehityskelpoista taimea hehtaarille. Kun etäisyys kasvaa 60–80 metriin, syntyi taimia 1 000 kappaletta”, kertoo Luken Helenius.

Toisaalta luontaisessa uudistamisessa menetetään jalostetun viljelymateriaalin tuomat kasvuhyödyt. Luontaisten taimikoiden alkuvaiheen kehitys on pääsääntöisesti hitaampaa kuin viljellen perustettujen taimikoiden. Mutta jos taimi- ja istutuskululta säästytään, ei merkitys kiertoajan kannattavuuteen todennäköisesti ole suuri.

Metsäammattilaisten näkökulmasta luontaisen uudistumisen onnistumisen ennustaminen on vaikeaa. Lisäksi tulosten seuranta vaatii metsänomistajiltakin aktiivisuutta. Viljelymetsätalous onkin helpompi paketoida myytäväksi tuotteeksi.

”Jos suosittelisimme metsänomistajalle luontaiseen uudistumiseen luottamista, kuka kantaisi vastuun, jos homma ei onnistukaan? Viljely on varsin varma vaihtoehto”, pohtii Ossi Hannula.

Joka tapauksessa metsälain edellyttämä vähimmäismäärä kasvatuskelpoisia taimia syntyy kuitenkin usein määräajassa uudistusalalle, vaikka ei tehtäisi mitään.

Rahoituksen ja tarkastuksen asiantuntija Sameli Salokannel Suomen metsäkeskuksesta toteaa, että epävarmimpia taimettumaan ovat viljaville maille hakatut aukot, joille ei tehdä mitään. Voimakas pintakasvillisuus voi estää taimien syntymisen ja uudistaminen edellyttää kalliita ja voimaperäisiä toimia sekä toistuvia taimikonhoitokertoja. Myös kasvutappioita syntyy, kun alue jää vuosien ajaksi puuttomaksi.

”Tällöin luontaisen uudistumisen odottelu voi käydä metsänomistajalle kalliiksi.”

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Metsänhoito Metsänhoito