Me MTK:n entiset kokeneet metsänhoitajat emme pidä metsiemme puuntuotannon kannalta järkevimpänä käyttää metsän kasvatuksessa tapaa, josta on alettu käyttää nimitystä ”jatkuva kasvatus”. Sitähän metsän kasvatuksen tulee aina olla. Mutta siinä, miten sitä käytännössä toteutetaan, erot voivat olla täysin vastakkaisiakin, kuten ne nyt ovat.
Lähes 100 vuoden ajalta suomalaisin tutkimustiedoin ja käytännön kokemuksin ohjeistettu metsänhoitomme muodostaa ylivoimaisen tieto- ja kokemuspohjan, kun sitä verrataan viime aikojen yllättävänkin puutteellisiin tietoihin metsän ”jatkuvasta kasvatuksesta”, vaikka sitäkin on tutkittu vuosikymmenten ajan.
Esimerkkinä tästä ovat jo virheelliset käsitykset luontaisen uudistamisen onnistumisesta lyhyessä ajassa ilman mitään tarvetta uudistusalojen raivauksiin ja maanmuokkauksiin. Päinvastoin nekin vaativat onnistumiseen paljon työtä ja lisäkustannuksia. Sen on luontaisen uudistamisen yrittäminen muokkaamattomaan maahan -”jatkuvan kasvatuksen” tavoin – vuosikymmenien kuluessa osoittanut runsailla epäonnistumisillaan.
Metsänviljelyyn tähtäävä viljelyhakkuu ja sen jälkeen alueella toteutettava maanmuokkaus – lisättynä rehevillä mailla kuusen tai rauduskoivun istutuksilla ja karuilla mailla männyn istutuksella tai kylvöllä – ovat yhä puuntuotannon kannalta ylivoimaisia metsän uudistamistapoja. Esimerkiksi eteläsuomalaisessa viljelykuusikossa professori Erkki K. Kalelan tutkimuksien mukaan puuston toteutuva kuutiomäärä on 70 vuoden iässä rehevillä kasvupaikoilla (OMT) 435 m3/ha ja keskiravinteisilla mailla (MT) 364 m3/ha. Läheskään vastaaviin puumääriin ei ”jatkuvassa kasvatuksessa” samassa iässä milloinkaan päästä.
Eräs osoitus suuresta erosta on jo taimikon alkuvaiheessa, josta Luonnonvarakeskuksen professorit kirjoittivat tutkimustensa perusteella: ”Jatkuvan kasvatuksen metsien mittausten mukaan taimien kasvu 1,5-metrisiksi kestää keskimäärin 20–40 vuotta, kun tasaikäisissä viljelytaimikoissa sama pituus saavutetaan alle kymmenessä vuodessa (HS 13.10.2021)”, eli jo ainakin 10-30 vuotta aikaisemmin.
”Jatkuvan kasvatuksen” yleistyminen merkitsisikin Suomessa puun tuotannon romahduttamista. Se estäisi nykylaajuisenkin metsäteollisuuden kehittämisen puhumattakaan sen laajentamisesta, mihin olisi muutoin edelleen hyvät mahdollisuudet. Merkittävänä kärsijänä ”jatkuvan kasvatuksen” yleistymisestä olisivat myös metsämme. Niiden kunto heikkenisi, kun niiden hoito hiipuisi ja laiminlyönnit lisääntyisivät ajan myötä ratkaisevasti, kun metsälain velvoitteitakin on viime vuosina yhä vielä heikennetty.
Helsingin yliopiston metsäpatologian dosentti Michael Müller kiinnitti huomiota kirjoituksessaan (HS 3.8.2021) ”jatkuvan kasvatuksen” erityisinä heikkouksina myös metsien kuusettumiseen sekä maaperä- ja puustovaurioihin, samoin kuin pahojen sienituhojen leviämiseen.
Hän totesi, että ”jatkuva kasvatus” suosisi nimenomaan kuusta. Näin metsäluontomme monimuotoisuus vain vähenisi, kun tavoitteeksi on asetettu sen lisääntyminen. Metsien kuusettuminen on ongelma myös ilmaston muuttuessa lämpimämmäksi, koska kuusi kestää huonosti kuivuutta, ja se lisää myös metsän muita tuhoja. Liki 90 prosenttia metsistämme on kuusi- tai mäntyvaltaisia ja niiden osuus pitäisi saada pienemmäksi niin metsäluonnon monimuotoisuuden kuin ilmastonmuutoskestävyydenkin kannalta.
Lisäksi Müller totesi ”jatkuvan kasvatuksen” suurena riskinä olevan korjuuvaurioiden lisääntymisen, kun varttuneet suuremmat puut joudutaan korjaamaan jopa muutaman vuoden välein taimien ja nuorempien puiden lomasta. Käytännössä juuri- eikä tyvivaurioita pystytä riittävästi estämään kasvamaan jäävissä puissa ja taimissa käytettäessä koneellista korjuuta ja kuljetusta hakkuualalta. Tämä lisää Suomen metsien merkittävimpien taudinaiheuttajien, kahden juurikääpälajin leviämistä, koska ne voivat vahingoittaa puita niihin syntyvien vaurioiden kautta. Pahimmillaan sienituhot voivat saastuttaa koko puuston ja maaperän niin, että siinä ei voi enää suomalaista kuusta kasvattaakaan.
Myös metsien harvennushakkuita vuosikymmeniä tutkinut professori Yrjö Vuokila varoitti jo vuonna 1987, että ”korjuukone eri-ikäisessä metsässä on kuin norsu posliinikaupassa”. Vuokilan mukaan Suomessa metsät pyrkivät myös luonnostaan kehittymään tasaikäisiksi. ”Jatkuvan kasvatuksen yrittäminen johtaa siksi luontaisen kehityksen vastaiseen toimintaan”.
Suomen kolmesta pääpuulajista kaksi, mänty ja koivu ovat valoa vaativia, jotka eivät menesty yleensä hyvin suurempien puiden alla niiden varjossa kasvatettavina. Kuusi taas kyllä sietää varjoa, mutta ei sitä välttämättä vaadi muualla kuin taimikokoisena hallanaroilla paikoilla. Muutoin kuusienkin kasvu on heikompaa niiden päällä kasvavien suurempien kuusien alla yksin kilpailusyistäkin.
Ottaen huomioon edellä mainitut eri puulajien ominaisuudet ”jatkuva kasvatus” voi siis soveltua lähinnä vain kuuselle. Koivulle se ei sovellu lainkaan ja männyllekin huonosti lukuun ottamatta ehkä Pohjois-Suomen korkeita ja karuimpia kasvupaikkoja. Männyn osalta jatkuvan kasvatuksen tutkija Sauli Valkonen totesi kirjassaan (”Metsän jatkuvasta kasvatuksesta”, 2020): ”Mänty on huono menestymään alikasvoksena, joten sille ei sovi eri-ikäiskasvatus kuusen tapaan”.
Metsänomistajan on myös tärkeää tiedostaa, että päätös metsänkasvatustavasta on jopa vuosikymmenien päähän ulottuva ratkaisu. Esimerkiksi jos siirtyy täydellisesti metsän kasvattamisesta tasaikäisenä – joka on nyt ylivoimaisesti yleisin käytäntö Suomessa – metsän ”jatkuvan kasvatuksen” menetelmään, niin kasvatustavan vaihtamiseen on arvioitu kuluvan aikaa likimain puuston koko kasvatusiän verran. Esimerkiksi Keski-Euroopassa tehdyissä tutkimuksissa siirtymäajaksi on saatu 60-80 vuotta, joten Suomen karummassa ilmastossa siirtymäaika on vielä pidempi.
Siirtymäajan pituutta lisää tietysti ratkaisevasti se, että ”jatkuvaa kasvatusta” varten puuston rakenne tulee muuttaa aivan erilaiseksi, kuin mikä se on metsän kasvattamisessa tasaikäisenä, ja se rakennemuutos vaatii tietysti paljon aikaa sekä myös eri-ikäisrakenteisen metsän hoitamisen taitoa. Tähän erittäin vaativaan asiaan eivät edes metsäammattilaisetkaan ole saaneet riittävää koulutusta.
Joissakin eteläsuomalaisia kuusikoita koskeneissa tutkimuksissa on todettu ”jatkuvassa kasvatuksessa” puuntuotoksen olleen 15–25 prosenttia tasaikäisenä kasvatettua kuusikkoa alhaisempi. Suomen metsäkeskuksen johtavan asiantuntijan Markku Remeksen mukaan metsähehtaarilta avohakkuuna saatava puumäärä edellyttäisi jatkuvassa kasvatuksessa karkeasti kolme kertaa laajempaa hakkuu- ja puunkorjuualaa. Siitä aiheutuisi myös moninkertaisia maasto- ja puustovaurioita sekä jopa laajenevia tuhosienitartuntoja maaperän juuristoihin ja myös puustoihin.
Myös Remeksen arvion mukaan Etelä-Suomen tuoreilla ja sitä ravinteisemmilla kasvupaikoilla. ”jatkuvassa kasvatuksessa” puuntuotos jäänee edellä esitetyn verran (15–25 prosenttia) perinteisiä harvennushakkuita alhaisemmaksi, mikä voi vastata useankin tehtaan tarvitsemaa puumäärää.
”Jatkuvassa kasvatuksessa” menetetään myös – metsänviljelyn lisäksi – mahdollisuudet hyödyntää täysimääräisesti metsätalouden kahta muutakin puuston kasvua eniten lisäävää toimenpidettä, metsänjalostusta ja metsänlannoitusta.
Metsänjalostuksella tähdätään perinnöllisiltä ja kasvatuksellisilta ominaisuuksiltaan korkealaatuisten metsäpuiden taimien tuottamiseen. Sitä on harjoitettu Suomessa aktiivisesti jo ainakin 1960-luvun alusta eli yli 60 vuotta ja valtion rahoituksenkin tukemana. Metsänjalostuksella on arvioitu saatavan 15–20 prosentin puuston kasvun lisäyksiä sekä merkittäviä puiden laadun paranemisia. Kun ”jatkuvassa kasvatuksessa” ei käytetä lainkaan metsänviljelyä, niin koko mainittu jalostushyöty jää silloin tietysti saamatta.
Metsänlannoitusta taas voidaan pitää sille soveltuvissa kohteissa taloudellisesti ylivoimaisesti kannattavimpana metsänhoidon toimenpiteenä, jonka kustannuksille on helpostikin saatavissa yli 20 prosentin korko. Lannoitus lisää puuston kasvua eniten kohteissa, joissa puuston kasvu ja siten myös edellytykset ovat muutoinkin verrattain hyvät. Lannoituksen puiden kasvua ja tuottoa lisäävä vaikutus olisi yleensä suurinta metsikön kookkaimmissa eli ns. päävaltapuissa.
Kirjoittajat ovat MTK:n yksityismetsien metsänhoidon linjasta vastanneita metsänhoitajia.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Muitakin kuin kuusentaimia saadaan kyllä syntymään kun vedetään puusto riittävän harvaksi. Tässä on vaan se ongelma, että jos puusto on valmiiksi kuusta ja niin kirjanpainajat ym. tuhot tekevät siitä helposti selvää harvassa asennossa.
Parasta olisi, ettei asiaa tarkasteltaisi putkinäköisesti tyyliin JK:ta aina ja ikuisesti kaikkialla. JK-kuusikko voi jossain vaiheessa vaatia avohakkuun ja sen jälkeen koivun tai männyn kylvön/istutuksen. Tämän kun hyväksyy niin JK:ta voi ehkä harjoittaa ihan menestyksellisesti.
Kasvatustapaa kuvaava termi olisi kuitenkin syytä vaihtaa ja puheet menetelmän taloudellisuudesta unohtaa.
Jatkuva kasvatus sopii paremmin käytettäväksi nykyisen jaksollisen sijaan ,koska uudistusala istutetaan usein jo hakkuuta seuraavana kesänä yli vuoden ikäisillä taimilla. Tällöin voitetaan jopa yksi kasvukausi ja taimettuminen tapahtuu tasaisesti koko uudistusalalla ja maa pysyy käytännössä peitteisenä koko ajan.
Hmmm…
Terminologiaa tulisi mielestäni uudistaa.
Aukkohakkuulle istutetut puuntaimet ovat käytännössä puunviljelyä ja kasvatusta.
Puupelto tai puunviljelys olisi oikea termi. Ei metsän uudistus.
Oikeaan Metsään kun kuuluu tuhansien tuhansien lajien kirjo, niin kasveissa kuin eläimissäkin. Maan päällä kuten myös kuntassa.
Aukkohakkuu mätästyksineen tuhoaa ja karkoittaa valtaosan lajikirjosta.
Metsänhoitajat olivat huolissaan metsäalan tuotosta jos jatkuvaan kasvatukseen siirrytään.
Siihen ratkaisu on puun tehokkaampi käyttö, eli jo korjuuvaiheessa tapahtuva lajittelu lajien ja laadun mukaan.
On aloja, jotka eivät enää saa suomalaista tarpeeksi laadukasta puuta raaka-aineeksi. Kuten ovi ja ikkunatehtaat.
Jatkuvassa kasvatuksessa puun laatu vaihtelee, ja se on myös sen etu. Kun vain lajittelusta tulisi käytäntö.
Mikäli katsotaan vain kiintokuutioihin, puupelto on keskimäärin tehokkaampaa. Ja tasalaatuista… vai onko se tasaisen laadutonta ja päätyy hakkeena lämpölaitokseen ja selluna vientiin.
Lukuisia muitakin vaihtoehtoja olisi, jotka saataisivat työllistää tuhansia metsäammattilaisia.
Mutta se vaatisi nykyisestä teho”metsä”taloudesta luopumista.
Avohakkuulla poistetaan puu ja tilalle tulee monenlaisia kasveja, eliöitä ja puitakin. Minä näen hakkuuaukon luonnon monimuotoisuutta lisäävänä. En suinkaan vähentävänä.
Sen verran on tullut hakkautettua kasvatusmetsiäkin, että tiedän ostajien maksavan puista hyvää hintaa. Ei kukaan täysjärkinen näin tekisi, jos puiden laadussa olisi ongelmia.
Mitä pahaa sellun tuotannossa on? Sellusta valmistettuja tuotteita käyttää jokainen meistä monilla tavoin joka päivä.
nim. Kokemusta on
Hyvä pojat!
Löytyy vielä totuuden puhujia. Jos on jonkin verran omakohtaista kokemusta metsätaloudesta niin ei kyllä puolla ns. jatkuvaa kasvatusta. Lukuisat tutkimukset, joihin vetositte, osoittaa vääjäämättömästi samaa.
Jos olisi tehostetusti jatkettu jaksollista kasvatusta, olisi metsiemme kasvu edelleen kasvu-uralla kohti 150 miljoonan kuution vuosikasvua, nielisi enemmän hiilidioksiidia, palvelisi luonnon monimuotoisuutta myös valoa ja lämpöä vaativille eliöille ja kasveille ja tuottaisi enemmän hyvinvointia koko kansalle.