Tilastot eivät tunnetusti valehtele. Niiden mukaan suomalaisten poikien polte metsästäjiksi loimuaa yhä väkevänä. Eniten uusiksi metsästäjiksi hakeutuu vuodesta toiseen 10–14-vuotiaita, maaseudulla tai pikkukaupungeissa asuvia poikia. Vuosittain heitä on yli tuhat. Matemaattisesti se merkitsee noin kahdeksasosaa uusista metsästäjäkortin suorittaneista suomalaisista.

Kolmesta lapsestani nuorin, Onni, on pian 7-vuotias esikoululainen. Hän on maaseudun lapsi, jonka isä harrastaa metsästystä. Vaikka lähtökohta onkin otollinen metsästäjäksi varttumiselle, se olkoon aikanaan hänen oma valintansa. Niin oli myös tänä syksynä toteutunut Onnin elämän ensimmäinen hirvijahtipäivä.

Moraalinvartijana

Erätoimittajan työssä kohtaa lapsia, jotka ovat kaataneet hirven hyvin nuorena, jo alakouluikäisenä. Isät ovat ymmärrettävästi ylpeitä jälkikasvustaan. Tunne on aitoa ja vilpitöntä. Riemu saa epäilemättä rinnan läikehtimään molemmilla.

Silti en ole ikinä ollut innostunut tekemään nuorista hirvenkaatajista lehtijuttua. Suomen laki ei metsästäjän minimi-ikää määritä. Asettakin saa käsitellä aikuisen luvanhaltijan välittömässä valvonnassa kuinka nuori tahansa.

On olemassa muitakin mittareita. Kuten moraali. Mielestäni hyvin harva lapsi on kykenevä ymmärtämään eläimen tappamisen eettisyyttä. Siis sitä tapahtuman taustalla hahmottuvaa kokonaisuutta, jota kutsutaan metsästykseksi.

Ilmiön selittäminen lapselle on aivan eri asia kuin sen toteuttaminen. Onnikin tiesi tasan tarkkaan ennen ensimmäistä yhteistä hirvijahtiamme, miten nuo maan mainiot hirvilihapullat ovat kulkeutuneet hänen lautaselleen.

”Hirvi ammutaan ja paloitellaan. Sitten se syödään”.

Niin yksinkertaista se on!

Salainen ase

Metsästäjän aamu alkaa repun pakkaamisella.

”Mehua, makkaraa, voileipää ja iskän kahvit”, Onni listaa.

Sinappi meinasi unohtua.

Sitten on se sivutaskusta löytyvä suuri salaisuus, jota ei kerrota äidille. Karkkipussi.

Lapsen kanssa metsälle mentäessä hyvät eväät ja kiireettömyys ovat onnistumisen kulmakiviä. Jos seurana on hiljaisuutta ja tehokkuutta vaativa vanhempi, joka tarjoilee tauolla mustaa kahvia, on lapsen kiinnostus luontoon kuopattu ehkä eliniäksi.

Hirvirepun huipentaa passilukemiseksi valittu eläinkirja. Onni ei tosin osaa lukea, mutta metsän ääniä hän ihmettelee innolla. Kyseisessä kirjassa niitä syntyy nappia painamalla. Samalla voi tutustua ääntenpäästelijöihin valokuvien avulla.

Lihapullat parasta

Hirvipomo arpoo passipaikat. Jahti voi alkaa. Siirtymätaipaleella autossa yritän kertoa pojalle metsästyksen olevan osa luonnon kiertokulkua, jossa koirallekin käy valitettavavasti joskus huonosti.

Onni ei sano mitään. Hän selailee kirjasta suden kuvan ja painaa nappia. Pienestä kaiuttimiesta kuuluu ulinaa. Ymmärrän. Viesti perillä.

Kulukoot kotvanen, ennen kuin Onni saa päättää siirtyäkö lihapullien syöjästä hirvenkaatajaksi.

Julkaistu kokonaisuudessaan Metsälehdessä 21/2017

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.