Suojakaista vesistölle ­– mutta millainen?

Metsänomistajan on vaikea ottaa selvää vesistöjen rantojen suojavyöhykkeitä koskevasta sääntöviidakosta.

Järven (oikealla) rantaan on jätetty 15 metriä leveä ja puustoinen suojavyöhyke. Minimisuositus vyöhykkeille on 5 metriä. Pienvesien varsilla puhutaan jopa 30 metrin kaistoista. (Kuvaaja: Seppo Samuli)

Vesistön rantaan hakkuussa säästetty metsäkaistale eli suojavyöhyke vähentää puun kaadon ja metsämaan mylläyksen vaikutusta lähivesiin. Koska metsänomistajat kaatavat puunsa entistä harvemmin itse, heidän on hankala ymmärtää, miten rantametsiä kannattaa käsitellä.

Tilannetta ei helpota se, että suojavyöhykkeiden taustalla on sekava joukko lain vaatimuksia, sertifiointia, suosituksia ja vakiintuneita hakkuukäytäntöjä. Jos hakkuu osuu kotijärven rantaan tai metsäpuron varrelle, huomiota kannattaa kiinnittää ainakin jyrkkiin rantarinteisiin, vetisiin metsänkohtiin, lehtipuustoon ja rantamaan säilymiseen rikkoutumattomana.

Metsälain puolesta hakkuiden rantametsät jakautuvat kahteen osaan: lain suojelemiin pienvesiin ja suurempiin vesistöihin, kuten järviin ja jokiin, joiden suojavyöhykkeistä laissa ei ole mainintaa. Luonnontilaiset ja luonnontilaisen kaltaiset pienvedet – purot, norot, lähteet ja pikkulammet – ovat lain mukaan erityisen tärkeitä elinympäristöjä, joiden ominaispiirteiden tulee säilyä hakkuissa.

Suojavyöhykkeiden leveydelle ei ole kuitenkaan määritelty metsälaissa metrimäärää. Käytännössä niin pienvesien kuin järvien ja jokien rannoille säästetään suojakaistoja lain hengen, metsäsertifioinnin ja metsänhoidon suositusten perusteella. Isoilla metsätoimijoilla, kuten Metsähallituksella, on lisäksi omia ohjeistuksiaan suojakaistojen suhteen.

Ei kovin selkeä vyyhti ainakaan ensisilmäyksellä. Tärkeää on, että vesistön rannalla on suojavyöhyke, jolla ei muokata maata, kertoo Luonnonvarakeskuksen (Luke) erikoistutkija Sirpa Piirainen.

Lisäksi etenkin pienvesien varsilla tulee säilyttää puuston varjostusvaikutus veteen ja suojata esimerkiksi vain puroissa viihtyvää lajistoa.

”Suojavyöhykkeellä on monta tehtävää: rantapuusto säätelee valoa, varjoa ja veden lämpötilaa, puuston juuristo sitoo vesistön penkan maa-ainesta ja vyöhyke pidättää hakkuuaukolta valuvia ravinteita sekä kiintoaineita. Lisäksi suojavyöhykkeellä on tietysti vaikutusta maisemaan”, Piirainen kertoo.

Leveyttä tulee vaihdella

Rannoilla, jotka eivät kuulu metsälain piiriin, suojavyöhykkeen minimisuositusleveys on viisi metriä. Suositukset vaihtelevat suuresti. Esimerkiksi PEFC-sertifikaatissa suojakaistan leveys on 5–10 metriä, FSC-sertifikaatissa 10–30 metriä riippuen vesistöstä, jonka rannalla hakkuu tehdään.

Metsäalalla on käyty väittelyä siitä, minkälevyinen suojakaista riittää minkin vesistön turvaksi. Piiraisen mukaan viiden metrin minimileveys ei aina riitä täyttämään suojavyöhykkeen tehtäviä.

”Suojavyöhykkeet toimivat parhaiten, jos niiden leveyttä pystytään muuttamaan maaston muotojen mukaisesti.”

Yksittäiset metrimäärät eivät ole Piiraisen mukaan hyviä mittareita suojavyöhykkeen toimivuudesta. Myös Suomen metsäkeskuksen projektipäällikkö Timo Vesanto on sitä mieltä, että metsissä pitäisi pystyä paremmin tunnistamaan ne kohdat rannoilta, joille iso osa virtauksesta kohdistuu ja joihin tulisi jättää tavallista leveämpi suojavyöhyke.

”Esimerkiksi alueilla, joilta irtoaa maalajista johtuen herkemmin kiintoaineksia, muokkaamattoman suojavyöhykkeen tulee olla leveämpi. Vyöhykkeelle pitäisi jäädä myös puustoa”, Vesanto sanoo.

Tutkimukselle tarvetta

Vaikka suojavyöhykesuositukset ja metsäsertifioinnin vaatimukset perustuvat tutkimukseen, vyöhykkeiden toimivuudesta on Piiraisen mukaan Suomen olosuhteissa ohuelti tutkimustietoa.

Tietoa puuttuu esimerkiksi siitä, kuinka hyvin nykyisten ohjeiden levyiset suojakaistat pidättävät ravinteita ja mitä suojavyöhykkeen ominaisuuksille tapahtuu, kun sille jätetyt puut kaatuvat myrskytuulessa.

Kun omaa tutkimusta on vähän, esimerkkiä kannattaa ottaa muista metsäisistä maista. Ruotsalaisilla ei ole metrimäärettä suojavyöhykkeelle. Länsinaapurissa suositaan metsäisiä, lehtipuuvaltaisia suojakaistoja, joilta saa poimia puustoa.

Metsäkeskuksen Timo Vesannon mukaan metsäalalla pyritään kouluttamaan ammattilaisia suojakaistojen jättämisestä muun muassa Monimetsä-hankkeessa. Tiedonlisäyksen tavoitteena on, että metsäneuvojat kertovat metsänomistajille aktiivisemmin vesiensuojelun vaihtoehdoista.

”Iso osa maanomistajista haluaa ottaa luonnon ja vedet huomioon omissa metsissään. He eivät kuitenkaan välttämättä osaa yksilöidä, miten huomioiminen tulisi käytännössä tapahtua”, Vesanto sanoo.

Julkaistu kokonaisuudessaan Metsälehdessä 7/2018

Kommentit (2)

  1. Jostain julkaisusta (en muista mistä) luin vastikään tutkimuksen vesistöjen suojakaistojen vaikutuksesta, jossa oli päädytty parhaaseen suojavaikutukseen, kun vesistön reunalle jätetään sekä puustokaistale että ruohokasvillisuuskaistale. Sillä oli parempi vaikutus kuin vähän leveämmälläkään puustokaistaleella.

  2. Kyllä vähänkin luontoa tuntevan pitäisi ymmärtää, miten vedet virtaavat, Siis pintavedet. Taustan valuma-alueen laajuus ja rannan jyrkkyyshän ne ovat olennaisia. Sitä leveämpi suojavyöhyke, mitä suurempi veden virtaus on odotettavissa. Milloinkaan ei ole kyse muutamista metreistä, joista maatalous puhuu. Mutta omat vetennehän yleensä paskaatte, kun suojavyöhykkeet ovat talouden sanelemia.

Metsänhoito Metsänhoito