Veikko Huovinen tunsi metsän ja metsämiehet

Kainuulaiskirjailija ikuisti tarinoihinsa maakuntansa metsien työmiehet sekä loivensi jännitettä herrojen ja työläisten välillä.

Veikko Huovisen toinen elämä oli metsässä: puutöissä, metsänhoitajana ja metsästysretkillä. (Kuvaaja: Irmeli Jung - WSOY )

Kirjailija Veikko Huovisen (1927–2009) syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 90 vuotta. Huovinen tunnetaan ensisijaisesti humoristina ja vähemmälle huomiolle on jäänyt, miten värikkäästi ja asiantuntevasti hän kuvaa kainuulaista metsäluontoa ja siellä liikkuneita ihmisiä.

Sotkamolainen Huovinen oli kouluikäisestä asti ajoittain mukana metsänhoitajaisänsä mukana työmaalla ja uitoissa. Kaksi talvea hän vietti harjoittelijana savottakämpällä ja ylioppilaslakin saatuaan Huovinen päätti lähteä opiskelemaan maa- ja metsätieteelliseen tiedekuntaan Helsinkiin.

Elämäkertateoksessaan Muina miehinä (2001) Huovinen arvioi savotalla vietettyjen kuukausien olleen elämänsä parasta aikaa. Paljon noiden jaksojen kokemuksesta on tallentunut kaunokirjallisessa muodossa hänen romaaneihinsa ja novelleihinsa. Jo Huovisen opiskeluaikana ilmestyneessä esikoisnovellikokoelmassa Hirri (1950) esiintyy useita metsänhakkaajia Kainuun korvissa.

Valmistuttuaan metsänhoitajaksi 1952 Huovinen palasi kotiseudulleen ja sai viran Kuhmosta. Samana vuonna ilmestyi hänen klassikkoteoksensa Havukka-ahon ajattelija. Metsänhoitajan ja kirjailijan ammattien yhdistäminen osoittautui muutamassa vuodessa raskaaksi yhdistelmäksi ja Huovinen jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Nuoruuden metsätöissä kohdatuista maisemista, sääilmiöistä, eläimistä ja Kainuun metsien persoonista hänelle jäi loputon inspiraation lähde kirjallisiin töihin.

Viisas puunhakkaaja

Puusavotalla nuorta Veikko Huovista jäi askarruttamaan ”herrojen” ja työläisten välinen jännite. Hän pohti, miten sitä voisi loiventaa. Tuloksena syntyi Konsta Pylkkänen, Huovisen tunnetuin henkilöhahmo. Havukka-ahon ajattelijan alussa Pylkkänen tienaa puunhakkaajana, mutta häneltä löytyy myös kirjatietoutta ja viisaita ajatuksia.

Herrojen ja työläisten välinen juopa kapenee edelleen, kun Pylkkänen hakkuun loppuun suoritettuaan lähtee kesäapulaiseksi luontoa tutkiville maistereille ja ystävystyy heidän kanssaan. Sen jälkeen Pylkkästä ei enää nähdä kirveen kanssa heilumassa. 52 vuotta Havukka-ahon ajattelijan jälkeen ilmestyneessä pienoisromaanissa Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2007) selviää, että kesäapulaisen pestin jälkeen Pylkkänen toimi Lapin tutkimusasemalla apumiehenä.

Vanhuuden päivinään hän palaa kotikulmille ja ihmettelee metsätalouden muuttuneita keinoja. Metsässä kuuluu moottorisahan ääni ja kämppä on muuttunut parakiksi: ”Niillä on väkeviä koneita. Ne puskevat vaikka minkälaisen roveikon läpi ja vääntävät kannot tien raviin. Ja rekat tulevat teille ja vievät puut suoraan tehtaille. Ei pölkkyjä ensi kummassa uiteta.”

Kirjailija Huovinen osasi ihailla nuoren taimikon kauneutta siinä missä ikimetsän jylhyyttäkin. Hän näki metsän uusiutuvana luonnonvarana. Koneellistuvan ja voimallisen tehometsätalouden keinoja hänen oli kuitenkin vaikea hyväksyä ja siitä aiheesta syntyi kirjailijan ainoa ei-fiktiivinen teos Tapion tarhat (1967), pamflettiteos alaotsikolla ”metsäpoliittista tarkastelua”.

Veikko Huovisen metsästyskokemukset siirtyivät kirjojen sivuille humoristisina ja nostalgisina kuvauksina. (Kuva: WSOY:n arkisto)

Nostalgiaa ja huumoria

”Viilun päässä pannaan tupakaksi ja jutellaan meheviä ja mukavia, höystäen juttuja mahtavan hauskoilla murresanoilla. Laulellaan lurituksia, jotka panevat ihmettelemään, että on niitä tässä ihmiskunnassa hurjia runoseppoja ja eteviä sommittelijoita.”

Näin Huovinen kuvasi työmaan tunnelmaa Metsälehdessä vuonna 1950 julkaistussa tekstissä ”Leimauksella Kainuun korvessa”.

Huovisen kuvaama savottamiesten elämäntapa muuttui jo kirjailijan aikana historialliseksi. Siksi kämppäelämään liittyy usein nostalginen vivahde muistona huolettomista päivistä uljaissa männiköissä:

”Suurien, raskaiden lumihiutaleiden leijunta hämärtyvässä talvi-illassa, kellon raksutus, jäsenissä raukeutta takaltavassa lumessa hiihtämisen jälkeen, mielessä metsästysseikkailu teeriparvessa vanhoja käkkyräkoivuja kasvavalla aholla – siinä puitteet mielen täydelliselle levollisuudelle.”

Puusavotalla työskennelleiden lisäksi Huovinen kuvasi muitakin metsästä eläviä ja metsässä työskenteleviä: maanmittaajia, tervansoutajia, Kainuun korvenraivaajia, tutkijoita ja erityisen mieluusti kanalintujen metsästäjiä. Kirjailijana työskennellessään Huovinen ei koskaan lopettanut metsällä kulkemista, sillä metsästys oli hänen intohimonsa.

Monet Huovisen teksteistä alkavat tarkalla kuvauksella ympäristöstä, jossa kirvesmies tekee työtään, kunnes tapahtuu käänne ja juoni pääsee vauhtiin. Metsän ihmisten ohella Huovisen tuotannon kantava voima on luontokuvaus. Kauneimmillaan Huovinen maalaa sanoilla maisemaa kuin kuvataiteilija. Hänen metsänsä on monimuotoinen ja yllätyksellinen.

Huovisen kuvaamilta metsänhoitajiltakin löytyy esteettistä silmää. Puiden näkökulmasta etenevässä Puukansan tarinassa (1984) leimausmies Adiel Sukeva herkistyy honkapylväikön kauneudesta ja Konsta Pylkkänen viehättyy vuosikymmentenkin jälkeen rosokaarnaisista ja naavaoksaisista kuusista ”ihmeellisellä tavalla”.

Tuotantonsa päätteeksi Huovinen jättää Pylkkäsen kuuntelemaan haavanlehtien lipinää ja muistelemaan ”kaikkia päiviään Pohjolan saloilla”.

Julkaistu Metsälehdessä 24/2016.

Sotkamon Hallavaaraan on merkitty kirjailijan nimikkometsä Huovisnäreikkö. Veikko Huovinen tarkastelee puustoa vuonna 2007. (Kuva: Antti Kärkkäinen)

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Harrastukset Harrastukset

Keskustelut

MOT

Kuvat