Seittemäs luku: Kuume

Olen vannoutunut jalankulkija metsässä. En pidä vauhdin hurmasta, enkä pärinästä. Mönkijöiden ja kelkkojen pakokaasujen katkut ja meteli saavat aikaan lähinnä migreenin.

Se tunne, kun oot ajanu 5km väärään suuntaan ja suorin reitti määränpäähän on täynnä pään kokosia kivenmurikoita. Onneksi aurinko paistoi ja keli oli kuivempi, kuin ekalla reissulla.

Mieluiten liikun maastossa jalan ja talvella lumikengillä tai hiihtäen. Harrastan pyöräilyä melko paljon sulanmaan aikana; käyn koluamassa metsäautoteitä ja kulutan asfalttia. Poluille ja reiteille en kuitenkaan ole kehdannut lähteä uskollisella kaupunkifillarillani ihan vain mukavuussyistä. Kyyti on melko moukkuista jo metsäautotiellä, niin voin vain kuvitella kuinka olisi takamus hellänä polkuajon jälkeen.

Maailma kuitenkin avartui vuoden 2018 syksynä, kun sain ensimmäistä kertaa alleni läskipyörän. Vaellusreissu Saariselällä kariutui matkakumppanin sairastuttua vatsatautiin, jonka vuoksi olimme koko lailla sidottuja hotellihuoneeseen. Päätin vuokrata itselleni läskipyörän, jotta olisi edes jotain tekemistä. Silloinen pentuikäinen koiramme ei olisi jaksanut minun kanssa käydä parinkymmen kilometrin kävelyitä tunturissa, joten oli aivan sama ottaa pyörä alle. Hain pyörän 24 tunniksi vuokralle paikallisesta liikkeestä ja lähdin polkemaan. Se oli rakkautta ensiajolla.

..päätin, että pitää saada oma läskipyörä. Se on saatava, maksoi mitä tahansa.

Pyöräileminen on mahtavaa, missä ja milloin tahansa, mutta läskipyöräileminen tihkusateessa muutaman asteen lämpötilassa eksyksissä, se vasta mahtavaa olikin! Olin aivan fiiliksissä! Naama ravassa, jalat krampissa ja kengät märkänä. En ollut varautunut pyöräilyreissuun, joten varustus oli mitä oli, mutta se ei haitannut ollenkaan. Tuolla ensimmäisellä reissulla päätin, että pitää saada oma läskipyörä. Se on saatava, maksoi mitä tahansa.

Tilapäisestä likviditeettikapeikosta johtuen en hankkinut pyörää siltä istumalta, vaan jätin ajatuksen hautumaan. Josko pyörä olisikin valmistujaislahja itselleni? Kuulosti sopivalta kannustimelta, joten olkoot niin. Vuoden 2020 keväällä hankkisin siis läskipyörän.

 

Ensimmäinen läskipyöräreissuni ikinä Saariselällä.

Aika vierähti ja koin toisen valaistumisen. Tai no, sain työpaikan ja aloin miettimään, miten alkaisin kulkemaan töihin. Sulanmaan aikana ei olisi ongelmaa, mutta lumisella ja jäisellä kelillä ei pyöräily houkuttanut tavallisella pyörällä, varsinkaan kun kotimatka oli hieman vajaa neljä kilometriä pelkkää ylämäkeä. Vaaran päällä asumisen huonoja puolia on se, että kotiin tulo on haastavaa. Pähkäilin ja mietin ja totesin, että sähköpyörä voisi olla vastaus. Rovaniemellä ei tunneta sellaista asiaa, kuin pyöräteiden auraus talviaikaan, joten läski voisi olla miellyttävämpi ajella myös kinoksessa. Takaisin siihen valaistumiseen. Hain sähköläskipyörän kaverini äidiltä koeajolle. Jos ensimmäinen ajo läskipyörällä oli valaistuminen, niin ajo sähköläskillä oli pala taivasta. Mikä pehmeys, vauhti, tasaisuus, helppous, miellyttävyys ja rentous. Sähköläski on saatava, maksoi mitä tahansa.

Autolla ajaminen väheni entisestään uuden pyörän saavuttua ja työmatkat nopeutuivat huomattavasti.

Ja näin koitti päivä, kun Tunturi Emax muutti ensin ajatuksiini ja sitten vuoden 2020 alussa varastooni. Mikään ei ole lystimpää, kuin ajella pitkän työpäivän jälkeen fillarilla ylämäkeen kotiin ja laittaa sähköavustus päälle. Autolla ajaminen väheni entisestään uuden pyörän saavuttua ja työmatkat nopeutuivat huomattavasti. En voi kuin tykätä! Alun perin minun piti kirjoittaa viime viikonlopun talvipyöräretkestä, mutta tottakai sairastuin, enkä koko retkelle edes päässyt. Eli talviset metsäpyöräretket vielä odottavat ajajaansa, mutta kaupunkitestien perusteella pyörä on ollut mahtava ostos.

Tässä se nyt on! Oma sähköfläsä!

Vielä loppukaneettina niille, jotka lukivat rivien välistä; ei, en ole vielä valmistunut. Opinnäytetyö on puolivälissä ja tämäkin teksti on vain prokrastinaatiota, ettei tarvitsisi kirjoittaa opparia…

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Harrastukset Harrastukset