Mikä metsässä puhuttaa juuri nyt? Kuukausittain ilmestyvässä Metsälehden uutiskirjeessä perehdymme metsäalan kuumimpiin puheenaiheisiin. Kun tilaat Metsälehden uutiskirjeen, annat samalla luvan Metsälehdelle lähettää sinulle muita metsään liittyviä viestejä. Voit muuttaa suostumustasi milloin tahansa.
Sitten jos kunnostusojitetaan, sammaleet myllätään pois ja tulee päästöpiikki.
Jostain syystä vanhojen ojitusalueiden vesipäästöt ovat hirveä mörkö. Mitä tietokäyttöön-raportti mahtaa sanoa syyksi tähän? Mitä vanhasta ojitusalueesta lähtee veden mukaan kun turve edelleen jatkaa hajoamista? Onko pitkäaikaisseurantaa tehty että näkisi yhden suon päästöjen elinkaaren? Tottahan siellä suometsissä on myös karikkeet kuten kaikissa muissakin metsissä, joten pitäisi jälleen suhteuttaa: mikä on turpeen osuus? Kun veden pintaa suolla nostetaan, pitäisi näkyä veden kirkastumista mikäli turve on pääsyyllinen päästöihin.
Lumimuutos-osuuskunnan puheenjohtaja Tero Mustonen esittelee Koitajoen ennallistamishankkeen alueella Ilomantsissa, miten kuivasta suosta saadaan taas märkä.
”Ensin tulevan padon kohdalle ojaan pystytetään tukipuut, sitten oja tilkitään sammaleella. Päälle laitetaan turpeella täytetty juuttisäkki. Koko rakennelma tiivistetään vielä sammaleella. Lopputuloksena on pato, joka ei päästä vettä läpi. Vaikutus näkyy parhaimmillaan heti. Toden totta. Vesi nousee ojan yläpuolella, ja myös viereinen sammalikko muuttuu kosteaksi. Pari päivää aiemmin padotun ojan lähelle on jo syntynyt veden täyttämä allikko.”
Toiveissa on pitkäaikaisia hyötyjä.
”Kun ojat tukitaan, vesistöihin ei pääse enää humuspitoisia suovesiä. Samalla virkoavat myös taimenien ja harjusten kutualueet. Elpymiseen voi tosin mennä 15 vuotta, Tero Mustonen sanoo. Koitajoki on ollut ennen hyvä kalajoki. Esimerkiksi äärimmäisen uhanalaisen Saimaan järvilohen ainoat luontaiset kutualueet Suomessa ovat olleet Koitajoella.”
Hyvä yhteenveto Suoseuralta ojitusalueista. Turvemaan ojitus alkoi raivauksella maatalousmaaksi. Metsäojitetuista huomattava osa on jo siirtynyt ns. ojitettujen kankaiden (turvekankaat?) luokkaan. Tässä luokassa turpeen hajoamisen päästöt eivät enää ole merkittävät, vaan karike on tärkein osio kuten kivennäismailla. Näistä osa on ollut alunperinkin ohutturpeisia. Osuin tänne kun etsin tietoa ojitusmääristä huippuvuosina.
Huom. karttakuvat. Turvemaiden ja ojitettujen alueiden jakautuminen Suomessa. Torniojoen ja Perämeren tilaan vaikuttavat (paitsi Ruotsin puolen) myös Suomen puolelta metsätalouden ojikoilta tulevat päästöt ja Pohjanmaan jokien mukana tulevat maatalouden päästöt.
Ilmeisesti turvekankaalla turvekerros on pääsääntöisesti vielä yli 30 cm paksu, mutta suokasvillisuuden peittävyys ei ylitä 25 prosenttia pinta-alasta. Kun turvekerros jää alle 30 cm, kyseessä on ojitettu kangas. Näitä on Suoseuran mukaan jo huomattavan paljon, samoin kuin alun perin turvemaille raivattuja peltoja, jotka ovat muuttuneet multamaiksi.
Huom. ns. ohutturpeinen turvekangas on käytännössä sama asia kuin ojitettu kangas.
AI yhteenveto:
Turvekangas on ojitettu suo, jossa turvekerroksen paksuus on yleensä alle metrin ja turve on kohtalaisen maatunutta rahkapuuturvetta (Suoseura). Turvekangas on metsätaloudellisesti merkittävä kohde, ja se luokitellaan usein ohutturpeiseksi turvekankaaksi, jos turvekerroksen paksuus painumisen seurauksena on alle 30 cm (Metsänhoidon suositukset).
Turvekankaalle on tyypillistä, että suosammaleen peittävyys ei saisi ylittää 25 %:a, jotta aluetta voitaisiin pitää turvekankaana. Turvekankaiden nimitykset pohjautuvat osittain metsätyyppien nimiin. Turvekangas on siis ojitettu suoalue, joka on metsätaloudellisesti hyödynnettävissä, mutta sen ravinteisuus voi vaihdella.
HS kirjoittaa jälleen vesistövaikutuksista. Tällä kertaa tikunnokassa avohakkuut.
”Avohakkuut saavat liikkeelle sekä rehevöittäviä ravinteita että orgaanista ainetta, joka tummentaa vesiä. Metsätalous on Suomessa järvien iso kuormittaja.”
”En jotenkin ajatellut, että näin lähellä kaupunkia vedetään ympäriinsä avohakkuita, eihän Lahden torille ole kuin kymmenen kilometriä”, Isotalo sanoo mökkijärvestään.
”Tehtaiden päästöt on vuosikymmenien mittaan saatu kuriin, mutta näyttää, että toinen pää, puunhankinnan vesistöpäästöt on jätetty hoitamatta”, Isotalo sanoo.
”Olisimmeko jo yhteiskuntana valmiita siihen, että järvien rannoille olisi jonkinlaiset suojavyöhykkeet?”, Isotalo kysyy. Nykyään laki ei vaadi jättämään järven rannoille suojametsiä.
Toimittaja jättää kertomatta, että vesistöjä suojaavat jo pitkän aikaa voimassa olleet rantametsien käsittelyohjeet ja metsäsertifioinnin suojakaistat.
Muitakin konsteja on.
”Hyvä uutinen on se, että lisätummumista voidaan ehkäistä ennalta. Käytännössä se tarkoittaa kolmea asiaa. Etenkin turvemailla pitäisi avohakkuiden sijaan tehdä jatkuvan kasvatuksen hakkuita. Olemassa olevia metsäojia ei saisi kunnostaa eikä uusia kaivaa. Vanhoja ojia pitäisi padota ja kuivatettuja alueita ennallistaa takaisin soiden suuntaan.
Lähivuosina on tulossa päätehakkuuikään runsaasti metsiä, jotka ovat kasvaneet aikanaan kuivatetuille soille. Vesistöjä odottaa uusi humuspommi, jos nämä suometsät avohakataan ja niihin tehdään ojien kunnostukset.”
Katri M Issakainen:
Jutussa puhutaan paljon järven väristä. Teen värinen ruskea järvi yms. kuvataan negatiivisimpana. Tumma väri ei kuitenkaan useinkaan kerro järven uimakelpoisuudesta. Järven tumma väri on yleensä pääasiassa rautaa ja humusta, jotka kumpikaan eivät ole uimarille vaarallisia. Olisikin tärkeä puhua myös ravinteista ja sinilevästä.
Typpi ja fosfori ovat pääasialliset ravinteet, ja 50-60% niistä valuttaa vesiin maatalous. Metsätalous aiheuttaa vesien ravinnekuormasta 10-20% ja ihmisen asujaimet aiheuttavat 6-14% ravinnekuormasta. Ravinteiden liika määrä vesistössä lisää levien ja vesikasvien määrää ja osa levistä on ihmiselle vaaraksi. Uimisen kannalta pitäisikin huomata tarkasti ne pienet vihreät hituset, jotka lilluvat vedessä. Ne ovat sinilevää. Tummuus ja ruskeus taas ovat uimarille vaaratonta rautaa ja humusta.
Sekä tummumista että sinilevää voi ehkäistä vähentämällä ihmisen toimia järven läheisyydessä. Tärkeää on:
1. Kasvillisuuden suojavyöhyke vesistön vieressä. Älä raivaa kasveja ja puustoa pois aivan järven ja jokien rannalta.
2. Estä jäteveden ja lannoitetta sisältävän veden pääsy vesistöön.
3. Älä raivaa ja ojita soita. Tee olemassa olevista ojista mutkikkaita ja hidasta veden kulkua niissä kivillä.
AJ:
”Vesistöjä ovat suojanneet jo kymmeniä vuosia Tapion koostamat rantametsien käsittelyohjeet. Yli 20 vuotta myös metsäsertifioinnin suojakaistat, nyt keskimäärin 10 metriä leveinä. Vähintään 5 metriä leveät suojakaistat jätetään pienimpien aiemmin käsiteltyjen purouomien ympärille. Suojakaistalla tehdään vain poimintahakkuita.
Muokkausta ei tule tehdä suoraan vesistön suuntaan. Maanmuokkaus on avohakkuualueella tarpeellinen toimenpide: se suojaa taimia tukkimiehentäiltä, ja turvaa metsän luontaisen uudistumisen silloin, kun metsänviljely jostain syystä (esim. hirvituhojen vuoksi) epäonnistuu. Muokkaus on hyödyksi myös uudistusalan monimuotoisuuden kannalta, koska sen avulla saadaan sekametsä.
Ojitetuilla alueilla tulee toteuttaa hyvät vesiensuojelun toimenpiteet sekä maa- että metsätaloudessa. Laskeutusaltaat eivät ole tehokas keino. Parempia ovat kunnon kaivukatkot, pintavalutuskentät ja ennallistetut tai luonnontilaiset kosteikot. Jos mahdollista, ojitusalueen valumavesi kannattaa ohjata luonnontilaiselle suolle. Jatkuva kasvatus on suositeltavaa siellä missä edellytykset siihen on, eli jos puuston rakenne ja uudistuminen puoltavat ratkaisua.”
Maaperän raskasmetalleja huuhtoutuu humukseen, jota pienet särkikalat ja ahvenet käyttävät ravinnokseen. Sitten myrkyt kertyvät petokaloihin ja niistä ihmiseen. Koitereen kalat ovat liian korkean elohopeapitoisuuden vuoksi myynti- ja käyttökiellossa, tosin osa paikallisista ei kieltoa noudata.
Koitere on osa laajaa Koitajoen vesistön ennallistamishanketta, jota vetää Osuuskunta Lumimuutos. Sen mukaan kalojen elohopeapitoisuuksia voidaan pienentää ennallistamalla ojitettuja soita, pienentämällä vesivoiman säätelyä [po. järven vedenpinnan säätelyä] sekä lakkauttamalla avohakkuut. Elohopea häviää ympäristöstä hitaasti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joidenkin järvien kaloissa pitoisuudet eivät ole pienentyneet viimeisen 20 vuoden aikana juuri lainkaan.
Elohopea on raskasmetalli, jota vapautuu ympäristöön ihmisen toiminnan seurauksena. Sitä on maaperässä myös luonnostaan. Maaperään kertyneet elohopeavarastot voivat vapautua eliöiden käyttöön esimerkiksi soiden ojitusten seurauksena. Vesiympäristössä elohopea voi muuttua myrkylliseksi metyylielohopeaksi. Se on haitallista sikiön ja lapsen keskushermostolle ja voi aiheuttaa sydän- ja verisuonitautien riskiä. Ihminen altistuu elohopealle pääasiassa ravinnon kautta. Elohopea päätyy kaloihin ja koko ravintoketjuun. Sen huipulla olevat suuret petokalat ovat merkittävimpiä elohopean lähteitä ihmiselle.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.
toimesta.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.
Kirjaudu sisään