Mikä metsässä puhuttaa juuri nyt? Kuukausittain ilmestyvässä Metsälehden uutiskirjeessä perehdymme metsäalan kuumimpiin puheenaiheisiin. Kun tilaat Metsälehden uutiskirjeen, annat samalla luvan Metsälehdelle lähettää sinulle muita metsään liittyviä viestejä. Voit muuttaa suostumustasi milloin tahansa.
”Tässä Itämeren perusanatomian kertaus sitä tarvitseville.
Tässä myös.”
Kurki ei kertoile mitään Itämeren anotomiaan liittyvää, vaan väittää suurimmalta osin patologista prosessia fysiologiaksi.
Itämeri on suolaköyhä matala sisämeri, jonka vähähappisista syvistä osista vapautuu ravinteita ruokkimaan sinileväkasvua.
Gotlannin syvänteen 1800 luvulta laajenneet sinileväkukinnot ovat suurelta osin ihmisen toiminnan käynnistämiä, Tukholman asukasluku kasvoi 1800 vuoden noin 75000 asukkaasta vuoden 1900 n 300000 asukkaaseen. Ruoka tuotettiin lähellä, kaikki kaupunkien sonta kipattiin sananmukaisesti mereen tai jokeen. Mutta nyt tilanne on happiköyhissä syvänteissä jo niin huono, että sieltä vapautuu jo meren omassa oravanpyörässä ravinteita.
Tietenkin ihminen on lisännyt Itämeren ongelmia, maatalous suurimpana, mutta on parantamisen varaa vielä metsätaloudessa.
Sisävesissä ojitetut alueet aiheutta merkittävän ravinnekuormituksen. Jos ojituksia ei ole, metsätalouden aiheuttama vesistökuormitus on pieni.
Olen liikkunut ja seurannut ikäni n. 20 000 ha:n yhtenäisellä alueella valtion ja metsäfirmojen maita. Ei asutusta eikä maataloutta. Runsaasti kaikenkokoisia järviä ja lampia. Vedenjakajaseudun ylänköä, jolle ei maatalouden vesiä valu. Myös paljon soita, jotka lähes kaikki ojitettu. Minua ei niinkään kiinnosta onko fosforia ja typpeä tullut ojista kilo vai kaksi vai ovatko ojitetut suot päinvastoin imeneet vesistöstä typpeä ja fosforia suolle. Minua kiinnostaa se mustanpuhuva mönjä joka täyttää vesistöjen lahtia aina siinä ojitusalueen laskuojan suussa. Sitä tulvii tiettyinä keväinä jopa järven jäälle. Tietyiltä soilta valuu laskuojassa ruosteisia nyrkinkokoisia möykkyjä järveen. Kuinka nuo möykyt muuttuvat ojavesistä järviveteen joutuessaan vettä kirkastavaksi ja veden laatua parantavaksi aineeksi? Ojassa kulkiessaan ne ovat vielä voimakkaasti tahraavia ( kengät, vaatteet, kädet), pahanhajuisia ja limaisia. Olisi mielenkiintoista tietää se kemiallinen prosessi, jossa ne muuttuvat järvivettä kirkastuvaksi.
Sen näen itse kun sukeltelen ja putsaan pohjaan asennettuja järvivesisuodattimia, jos ei ole ojituksia, näkee 10 metrissä ilman lamppua tehdä töitä. Jos on vesistöön laskevia suoojituksia, 4 metrissä pitää sytyttää lamput.
Sama pätee jos on paljon maataloutta järven ympärillä.
Asia on moneen kertaan tutkittu.
89 sivua on ”keskusteltu”
99 kommentoijaa tietää miten asia on ja 1 jankkaa näitä näitä omia tulkintojaan fantasiapulloista. Ihan turhaa touhua.
Husse on siinä mielessä huoleton keventäjä tällä palstalla, ettei hän koskaan itse tarjoa mitään uutta näkökantaa tai asiatietoa käytäviin keskusteluihin. Huomauttelee vain turvallisesti jonkun selän takaa. Ennen tuommoisia nimitettiin koulun pihan hyypiöiksi.
No varmasti Pietarin sonnat ovat jo 1800- luvulla aiheuttaneet ongelmia Itämerelle. Pietarin väkiluku oli 1800 n 200000 ja 1900 noin 1200000.
Et sitten lukenut Lappaisen tekstin pääkohtia, koska jatkat näitä ympäristöjärjestöjen intuitiivisiä (mielikuvituksellisia) konsensusvastauksia.
Larssonin, Elmgrenin ja Wulffin mukaan Itämeri oli ja on liian suuri vesi, jotta reunavaltioiden kuormitus mitään vaikuttaisi. Itämeri elää omaa elämäänsä reunavaltionden kuormituksista huolimatta. Siitä on heidän tutkimus:
Larsson, Elmgren ja Wulff (1985) laskivat Vollenweiderin (1976) mallilla Itämeren syvyyteen ja viipymään painotetun pintakuormituksen.
Laskenta tuotti korkeaksi havaittuun fosforipitoisuuteen ja rehevyyteen nähden odottamattoman pienen kuormitusarvon.
Sinileväkukinnasta on saatu tietoja Itämeren pohjasedimenteistä pitkältä ajalta. Kukintaa on ollut jo tuhansia vuosia, sillä se on luonnollinen ilmiö eikä häviä pois ennenkuin luoto taas muuttuu toiseen asentoon. Luontojärjestöjen luuloihin perustuvat kuvitelmat kukinnan syistä eivät tuota mitään tuloksia. Nyt on nähty sekin, että 80% vähennykset eivät auta yhtään.
Itämeren kehityshistoriaan on kuulunut rehevän nykykautemme lisäksi myös pitkien aikajaksojen rehevien ja karujen kausien vuorotteluita. Syvistä sedimenttinäytteistä on saatu todisteita, että alkaen rehevästä kaudesta noin 8200 vuotta sitten (6200 eaa) sinilevärehevyyttä ja syvännepohjien hapettomuutta on todettu neljänä rehevänä kautena yhteensä noin 4800 vuotta ja karuja, hapellisia kausia on todettu kolmena kautena yhteensä noin 3400 vuotta. (Niemistö & Voipio 1974, Bianchi ym. 2000, Zillén ym. 2008).
toimesta.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.
Kirjaudu sisään