Kuusikymppiseksi elin, ennenkuin minusta tuli vielä istutustaimikonkin hoitaja. Tapana on ollut hommani hoitaa, mutta nyt pukkaa jo stressiä. Kuusitaimikko istutettiin vuosi sitten keväällä kaivinkoneella möyrittyyn 2,5 hehtaarin aukkoon. Hyvin lähtivät kasvuun, mutta jo loppukesästä varsinkin heinäisemmillä reunoilla alkoivat olla hukassa. Merkkailin nämä ruohoalueen taimet viime syksynä. Niiden kanssa ei ole hätää. Kasvavat hyvin ja löytyvät kyllä syksylläkin jotta saa heinättyä. Mutta kivikkoisilla alueilla, joilla taimet viime syksynä olivat paljaalla mullalla, on vatukko tänä kesänä yllättänyt. On niissä taimissa hakemista, toivottomalta tuntuu. Virkeiltä silti näyttävät olevan vattupuskasta löytyneetkin. Panen toivoni loppusyksyyn, jospa vatun lehtien karistua vihreät taimet erottuis paremmin.
Mutta sanokaas nyt alan ihmiset, heinäyttävätkö suurmetsän omistajatkin tosiaan kymmenien hehtaarien taimikkonsa? Vai luotetaanko siihen, että kyllä ne sieltä nousevat. Kuten luonnontaimetkin siemenestä asti pärjäävät omillaan. Metsälehden lukemisen jälkeen on aina syyllinen olo. Ei numeroa, etteikö patisteta kaupunkilaismetsänomistajaa iloisesti heinäämään, raivaamaan, heinäämään…