Käyttäjän A.Jalkanen kirjoittamat vastaukset
-
Puuston ravinnetarve on pieni taimikkovaiheen ajan. Jos lehdet tai neulaset varisevat oksista ennen metsästä vientiä, kokonaisravinnepoistuma latvusmassan mukana on pieni verrattuna maassa ja karikkeessa olevaan varastoon. Energiapuun korjuu tehdään vain kerran kiertoajassa.
Tietenkin vajauksen voi korvata lannoittamalla, vaikkapa tuhkalla jos ei halua käyttää ulkomaista öljypohjaista vaihtoehtoa. Sadeveden mukana tuleva typpi ymmärtääkseni korvaa poistuman: typpilaskeuma on Etelä-Suomessa 2-4 kg/ha ja Pohjois-Suomessa 1 kg/ha vuodessa.
Minulla ei ole tietoa tutkimuksesta, jossa nimenomaan vertailtaisiin kasvatusmenetelmien hiilitaseita kivennäismailla, mutta tuotostutkimus ja mallittaminen toki tuottavat tietoa hiilen sitoutumisesta puustobiomassaan ja karikkeeseen sekä maan päälle että alle. Toisin sanoen, jos puuntuotos on tasaikäistaloudessa parempi, niin on myös siihen suoraan verrannollinen hiilen sitoutuminen. Se osio joka vaatii enemmän tutkimista, on maaperän hiilen kohtalo eri kasvatusmenetelmissä, eli kertyykö jk-metsään pitkällä aikavälillä enemmän hiiltä, koska siinä maata muokataan vähemmän, vaikka tuotos olisi pienempi. Minulla ei ole tietoa, onko tästä tutkimusta menossa, mutta khk-inventaariossa maaperän hiilivarasto raportoidaan, ja jos jk yleistyy, myös maaperän hiilen kierrosta siinä on löydyttävä lisätietoa.
Viittasin siis edellä tähän meneillään olevaan turvemaita koskevaan tutkimukseen:
Hakkuutähteiden poiston vaikutusta on tutkittu. Se poistaa jonkin verran ravinteita, mutta jos kuusikon latvusmassaa korjataan päätehakkuualalta, jossa puuston ravinnetarve on alimmillaan, menetys on pieni eikä sitä välttämättä tarvitse lannoittamalla korvata. Mutta on hyvä, että huomiota kiinnitetään metsänergian ja myös metsien lannoituksen päästöihin.
Hiilitaseemme kannalta voisi yleistää, että jk-menetelmä saisi yleistyä turvemailla, mutta kivennäismailla käytettäisiin edelleen perinteistä tasaikäismallia.
Minun tietääkseni myönteisimmin jk:hon suhtautuvat ovat olleet menetelmän ”isät” eli emeritustutkijat Erkki Lähde ja Olavi Laiho, nuoremmista puolestaan mallintajat Timo Pukkala ja Olli Tahvonen. Metsälakiin menetelmä tuli ilmeisistä puutteistaan huolimatta kai siksi, että metsäalan sääntelyä haluttiin purkaa ja metsänomistajia ei haluttu enää pakottaa investoimaan uudistamiseen suuria summia.
Tutkijoiden tehtävä yhteiskunnassa on arvailla ja testailla arvailuja. Poliitikot sitten tekevät tuloksilla mitä tekevät. Tutkija saa mielestäni kertoa mielipiteensä epävarmastakin asiasta, jos samalla kertoo epävarmuusmarginaalin.
Jos vaikka osassakin suometsiä voidaan vähentää kunnostusojitusta, sillä on suuri hiilipäästöjä vähentävä vaikutus. Samalla vapautuu mahdollisuuksia lisätä hakkuita muualla vaarantamatta hiilinielumme kokonaismäärää (joka on pidettävä tietyn raja-arvon yläpuolella).
On erittäin vaikeaa arvioida, kumman metsänkasvatusmenetelmän hiilitase on parempi, mutta tutkimusta asiasta tehdään, joten viisastumme aikanaan. Maaperän hiilitase on vielä epävarmempi laskettava kuin maanpäällinen hiilitase. Melko varmasti voi ainakin sanoa, että turvemailla jk säästää hiilivaroja, koska maata muokataan vähemmän.
Metsänomistajan palkan maksaa aina metsäteollisuuden tuotteiden ostaja. Näkymät ovat erittäin valoisat; esimerkiksi pakkauspuolella joudutaan siirtymään suurelta osin pois muovista. Metsänkasvatuksen tapojen on oltava kustannustehokkaat, jotta siirtymä biotalouteen olisi mahdollinen. Mielestäni nykyinen metsälaki on hyvä, kun se antaa mahdollisuuden valita sopivan menetelmän kuhunkin päätöstilanteeseen.
