Käyttäjän KuneKoski kirjoittamat vastaukset
-
Tuossa Kokeneen kertomassa on ohjeet ymmärretty väärin, ellei kyseessä ole joku erikoistapaus, jossa lahopuun määrää pyritään kasvattamaan yli sertifioinnin vaatiman määrän. Jos yli 20 cm kuolleita puita on vähintään 10 kpl/ha, niin se riittää. Pysty-ja maapuut saman arvoisia. Yli menevän osuuden voi korjata. Jos määrä ei täyty, niin sitten 2-5 tekopökkelöä/ha. Kaksikin siis riittää. Päätehakkuulla lpm-vaatimus 15 cm, harvennuksella ei ole lpm-vaatimusta. Olemassa olevia lahopuita ei saa korvata eurokannoilla, eli ensin jätetään ne olemassa olevat lahopuut ja jos määrä ei täyty, niin vasta sitten tehdään lahopuuta lisää. Tämä siis pefc. Fsc:ssä koko eurokantovaatimusta ei ole. Siellä vain jätetään kaikki yli 10 cm lahopuu määrästä riippumatta. Yleensä nämä tilat on tuplasertifioitu, jolloin on myös huomioitava pefc:n vaatimukset.
Olen katkonut puuta samalle sahalle kolmen eri ostajan työmailla. Sahan oman metsäosaston, selluyhtiön ja mhy korjuupalvelun leimikoilla. Sahan oma apti painottaa hyvässäkin leimikossa lyhyitä mittoja, selluyhtiöllä käytössä yhtä erikoismittaa, jossa hyvin pieni läpimittaikkuna, lukuunottamatta samat mitat painotuksen ollessa pidemmissä pituuksissa. Korjuupalvelun neuvotteluasema on sitten ollutkin aika paljon heikompi ja siellä lyhimmät mitat puuttuivat kokonaan ja hiljaisesti annettiin ymmärtää, että alle 49 pituuksia ei tarvitsisi tehdä yhtään. Välillä oikein hirvitti myyjän puolesta. Tästä näkökulmasta en lähtisi elättelemään toiveita, että hankintakaupan yleistymisellä myyjä pääsisi parempaan kokonaistulokseen. Sahoilla asiakkaat vaihtuvat ja puuta korjaavat tahot tekevät uusia toimitussopimuksia, joten tilanne, mikä on joskus ollut, ei ole välttämättä sitä enää tänään ja ensi vuonna nyt ei ainakaan. Joten tuo edellä kertomani ei ole mikään pysyvä totuus ja koske koko valtakuntaa.
Kerran yksi kirjanoppinut insinöörimies puunmyyjä tarkisti tuosta pitkästä listasta, että onko tukkirunkoja ja tukin alinta läpimittaluokkaa sama määrä. Häneltä oli jäänyt muutama katkonnan lainalaisuus ymmärtämättä. Esimerkkinä tukkirunko, jossa 16 cm minimiläpimitta on 7 metrin kohdalla. Oletetaan, että runko on suora. Tukki pituudet 43-61. Vaihtoehtoja on kolme. 1. Tehdään 61 17 cm latvasta ja loppu kuituun. 2. Lumpataan 90 cm metsään, tehdään 61 16 cm tukki ja loppu kuituun. 3. Tehdään 270 kuitu ja 43 16 cm tukki ja loput kuituun. Kahdessa viimeisessä listan tutkija olisi tyytyväinen, mutta mielestäni tuo ensimmäinen vaihtoehto on se oikea, vaikka minimimittaan ei päästäkään. Jos katkaisukohta on osattu tehdä mutkan kohdalle, niin levällään olevan katkotunkin tavaran arviointi on jo aika vaikea tehtävä. Hyvästä metsästä kaikki ostajat ja kaikki kuljettajat pääsevät hyvään lopputulokseen. Huonossa metsässä ostajien ja kuljettajien väliset erot alkavat korostua.
Mikä siinä mittauksessa epäilyttää? Nykyisessä käytännössä, jossa koneen omistaa ja mittauksen suorittaa eri yritys, kuin puuta ostava yritys, on mittaajan intressi mieluummin suurentaa mittaustulosta, kuin pienentää. Urakoitsija ja puun myyjä ovat tässä suhteessa samalla puolella. Jos puun ostaja suorittaisi mittauksen, silloin epäilys tuloksen vedättämisestä olisi ennemminkin aiheellinen. Näinhän asia oli silloin ”vanhaan hyvään aikaan”, kun jälkimitalla puristettiin saksia, tai määriteltiin pinontiheystekijöitä. Myös ylösottaja saattoi kirjata ihan mitä vaan, tai olla kirjaamatta. Nykyään, kun taksa on suoraan mittaustuloksesta riippuvainen, ei kukaan tarkoituksella hakkaa mittari miinuksella. Sitä paitsi mittausta kontrolloidaan lähes päivittäin ja hakattuja puumääriä verrataan tehtaan vastaanoton määriin. Se tässä oudoksuttaa, että ne, joiden puunkasvatus ja taloudellinen osaaminen ovat aivan ylivertaisia meihin muihin verrattuna, ovat kuitenkin kaikkein tyytymättömimpiä puukauppaan ja siitä saataviin tuloihin.
Se on totta, että metsäteollisuus ei ole mikään tasavertainen neuvottelukumppani metsänomistajan tai urakoitsijan kanssa. Puu on kuitenkin vain raaka-ainetta, ja sen hinnan määrittää saatavuus, hankintakustannus ja laatu. Jalostuksesta voiton kerää se, joka työn tekee. Metsänomistajan osuus jalostuksesta on kasvattaa hyvälaatuista puuta, jota sitten katkotaan parhaaseen jalostusarvoon tähtäävillä matriiseilla. Myös myymällä isoja helposti korjattavia kokonaisuuksia kantavien teiden varsista, joissa on riittävät varastotilat ja hyvät kääntöpaikat, saa puulle enemmän lisäarvoa. Se haikailu, että tehtäisiin vähemmistä puista arvokkaampia tuotteita, johtaisi kyllä jalostajan kannattavuuden paranemiseen, mutta kantoraha-, palkka ja urakointitulot laskisivat. Puun hintaan on vaikuttanut nimenomaan se, että sitä tarvitaan se 8000 m3 tunnissa. Jos tarjonta säilyisi ennallaan, mutta tarve pienenisi, ei se ainakaan nostaisi puun hintaa. Öljy on hyvä esimerkki siitä, miten saatavuus ja kysyntä heiluttelevat hintaa. Oma veikkaukseni on, että jos puun kysyntä oleellisesti pienenisi, puut ostettaisiin fsc-metsien kesä- ja kelirikkoleimikoista kohtuullisen etäisyyden päästä tehtaista ja muut puut jäisivät markkinoiden ulkopuolelle ja sitä kautta arvottomiksi.
60-luvulla tehdyt virheet on jo ehtineet korjautua. Jos silloin on hoidettu uudistaminen, voi nyt myydä hyvän tukkileimikon, ellei ole tehnyt sitä jo aiemmin.
Puhtaiden istutuskoivikoiden lisäksi toistaiseksi rajoituksen piiriin kuuluvat kohteet leimikonsuunnittelussa omalla kohdallani ovat olleet kuuselle istutettuja kohteita, joissa hoito on jäänyt retuperälle ja koivu, leppä, haapa sekä pihlaja ovat ottaneet vallan. Lehtipuiden runko tilavuus näissä kohteissa on yli 50%, kun kuuset ovat jääneet alakynteen.
Jos metsänomistaja haluaa tien varressa parhaan mahdollisen hinnan, joutuu hän noudattamaan niitä ihan samoja katkontamatriiseja, mitä pystykaupoissakin käytetään. Puun arvoa kasvattaa nimenomaan se, että toimitetaan sellaista raaka-ainetta, josta saa jalostettua asiakkaan tilaamaa tavaraa ja juuri silloin, kun sitä tarvitaan. 70 milj. m3:n vuotuiset hakkuut tekevät 8000 m3 vuoden jokaiselle tunnille. Jos tuo paletti on satojentuhansien metsänomistajien käsissä, jokainen varmaan ymmärtää, että lopputulos ei palvele ketään.
Tarkoitin, että minimitukkirunko oli 49, eli runko, josta tukin sai tehdä, täytyi olla 49 dm korkeudessa vähintään männyllä 150 mm ja kuusella 160mm kuoren päältä ohuimmalta puolelta. Vaikka siitä olisi sitten tehnyt lyhyemmänkin tukin. Sama periaate tänäkin päivänä, mutta pituus pudonnut 43:een. Koivukuitu tehdään 3-metriseksi lähinnä autokuljetuksen tarpeesta, että kuormasta saadaan niin tiivis, että 76 t kokonaispaino saadaan täyttymään. Jos sahafirmalla on havukuidulle vakituinen toimitusosoite, se voi tehdä kuidun pitkänä. Äänekosken ja Kymenlaakson välisellä alueella, jossa toimitusosoite voi vaihtua, on 3-metrinen varma pituus, koska se käy jokaiselle tehtaalle. Tämä korostui etenkin aikaisemmin, kun puuta vietiin hiomoon, jossa kuitu katkottiin tehtaalla 1 tai 1,5 m pituisiksi.
Mitä lyhyempi tukki, sitä vähemmän latva-ja tyvi läpimitan välillä on eroa. Kapeneminen on siis vähäistä. Tukissa ei tarvitse olla silloin paljoa lenkoutta, kun joku osa rungosta käy latvalieriön sisäpuolella, jolloin latvasta täyskanttinen onkin keskeltä vajaakanttinen. Käytännössä minimitukki täytyy olla aivan suora. Tyvessä on yleensä aina hieman lenkoutta. Ja ehkä siitä saatavalla tavaralla ei ole niin kovia markkinoita, että sellaisia kannattaisi erityisesti tavoitella. 80-luvun lopulla minimitukki oli 49. Noista ajoista on kuitenkin tultu parempaan suuntaan. Syitä on varmaan muitakin, mutta sahurit tietää paremmin. Jos itse tietää sellaiselle tavaralle olevan kovat markkinat, niin ei muuta kuin saha soimaan ja rikastumaan.