Kolumni | Matot lattialla

Kesän viimeiset auringon säteet lämmittävät kuulaassa syksyssä. Illat pimenevät ja luonto hidastaa tahtiaan lehtien värjätessä maan. Kosteus tiivistyy ikkunaan ja pimenevissä illoissa usva kietoo valokiilat. Tummat tiet piilottavat pientareen kulkijat, jotka kauempaa ainoastaan huomioliivi paljastaa.

Monessa pirtissä on metsästysreppu etsitty esille. Jos pidemmälle taittaneelta tohtori on vienyt kortin, jää monen reppu eteiseen odottamaan tulevia sukupolvia. Jäljelle jää mahdollisuus seurata ajomiesten kulkua etänä ruudulta. Seinälle sijoitetun monipiikkisen sarvista jylhä varjo muistuttaa menneestä ja lyhyillä askelilla peijaiset jäävät syksyn perinteeksi.

Siinä hetkessä keinun jalaspuu uurtaa hitaassa tahdissa mattoa mainoskatkon häiritessä harmoniaa. Ajatukset kiertävät eletyssä, kun piirongin päältä seuraavan sukupolven hymyilevät kasvot piirtävät pirtin tulevaisuutta.

Sammutetuille valoille ei ole sytyttäjiä. Päättämättömyyden vallitessa kaupunkiin etääntynyt seuraava sukupolvi on ehtinyt hankkia omat paikkansa, kun sodan varjosta tyhjin taskuin ponnistanut sukupolvi velloo päätöksenteossa ja lakaisee päätökset maton alle.

Siellä syvemmällä kolmi- ja nelinumeroisten väylien varsilla on erityinen euroarvo maassa ilman rakennuksia. Metsät ja pellot löytävät ottajansa, mutta monen syrjäisen pirtin aika purkaa.

Taittuneen elämän jälkipuinnin alkuun kutsutaan osalliset pitämään perunkirjoitusta. Laadittua perukirjapohjaa lähdetään tavaamaan hartaassa hiljaisuudessa. Kerrotaan ensimmäiset ja useammat avioliitot, lapset tai muut perilliset. Jatkona varat ja velat annetaan uskottujen miesten arviointiin. Monotoninen jargon tiivistää maallisen jäämistön muutamaan sivuun. Mukaan ei mitään saanut.

Perikunnan pohtiessa jakoa ehtii verottaja höyläämään perillisiltä ensimmäisen siivun. Kun vouti ei verottajan vaatimuksille tuomaria kaipaa, omaisuuden ollessa maassa jättää verottajan höylä monet hetkeksi hätään. Maasta eurot eivät hetkessä irtoa ja yksimielisyyttä vaaditaan, kun kiusamielisille hätä antaa vipua taivuttaa tahtoonsa.

Metsätilan lunastaminen sisaruksilta vaatii usein ulkopuolista pääomaa tai halua sopia sisäisesti hinnasta ja maksusta. Korkein kynnys on hyväksyä myynti sisarukselle. Kateus sokaisee järjen, ja keinot jäävät käyttämättä.

Meistä moni haluaa säilyttää juurensa. Jo ennen elämän taittumista jostain jaosta olisi järkevää päättää. Seuraavan sukupolven tahtotila selviää kysymällä.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.