Luonnon monimuotoisuuden merkitys ja luonnon köyhtymiseen liittyvät riskit ovat saaneet ansaittua lisähuomiota. Talouselämän luontoherätys on totta useilla toimialoilla samalla, kun luonnon omaa ääntä halutaan kuuluvaksi yhteiskuntaa kehittäviin neuvottelupöytiin. Näissä keskusteluissa paljastuu luontoriippuvuuteemme vääjäämättömyys ja toimenpiteiden konkretian tärkeys.

Väärä kehityssuunta halutaan pysäyttää – Suomessakin, ja suomalaisissa metsissä. Voiko luontoa vahvistaa ja lajimäärää lisätä siellä, missä puuntuotannon on tarkoitus jatkua? Vastaus on onneksemme kyllä.

Suomessa metsätaloudessa käytetään teollisina puina meille jääkauden jälkeen levinneitä puulajeja, lähinnä mäntyä, kuusta ja koivuja. Tässä onkin kestävyystarkastelun onnen avain, mistä ei pidä luopua. Luontaiset puut teollisina puina, niillä kasvupaikoilla joihin lajit ovat sopeutuneet, luovat ylivertaisen lähtökohdan ylläpitää ja vahvistaa suomalaista metsäluontoa myös suojelualueiden ulkopuolella.

Vierasperäiset puulajit, lähinnä amerikkalaiset havupuut ovat edelleen tarkastelun kohteena metsiämme koskevissa visioissa. Nämä lajikatoa merkittävästi kiihdyttävät ratkaisut tulisi hylätä nykyisten kestävyyshaasteiden edessä. Puulajeihimme kohdentuva omavaraisuus voitaisiin ylpeänä kokea osana suomalaisen, kansallisen luontopääoman perustaa. Lajien siirtelyä mantereilta toisille ja niiden viljelyä keinotekoisissa ekosysteemeissä tehdään jo tarpeeksi muutenkin ja vaikutukset tuntien.

Tavallisin suomalainen metsä on vähäpuulajinen ja siellä on niukasti runkolahopuuta. Kun yksittäinen metsä kasvatetaan jatkossa siten, että sekapuustona on useita puulajeja ja monipuolista lahopuuta, metsän lajimäärä kasvaa merkittävästi. Karuimmilla kankailla männyn seurassa ei toki paljon muut puut menesty. Tilaa on myös eri keinoin lisätä metsien rakenteellista vaihtelua.

Avainbiotoopeilla ja metsien suojelualueilla on tärkeä rooli lajistolle, joka on sopeutunut erityisiin olosuhteisiin tai pitkäaikaiseen häiriöttömyyteen. Metsätaloustoimien tulisi rajoittua kohteisiin, joissa ei aiheuteta sellaisia negatiivisia vaikutuksia, joita ei voida paikata jossakin toisaalla. Pienialaiset suojelukohteet on syytä rajata huolella ja nähdä ero tavallisemman metsäluonnon suhteen.

Metsäluontoamme voidaan vahvistaa, valtavirtaa edustava muutos kuitenkin edellyttää eri osapuolten motivaatiota. Keskeinen on myös kysymys, mitä muutos maksaa ja mistä rahoitus järjestetään.

Osa metsälajistoa monipuolistavista toimista lisää myös puuntuotannollista varmuutta ja parantaa puuston kasvua. Koivun ja muiden lehtipuiden suosiminen on vallitsevassa ilmastoskenaariossa perusteltua jo metsien ilmastokestävyyden kannalta. Metsätuhoriskejä voidaan ehkäistä luontoa vahvistavin ratkaisuin. Monilajisuus lisää lajien välistä kilpailua, ja ehkäisee näin yksittäisten, haitallistenkin lajien ylivaltaa. Sekametsissä on runsaasti lajeja, ja ne tarjoavat teollisuuden kehittyvään jalostukseen monipuolisesti puutavaralajeja.

Vaikuttavat säästöpuuratkaisut ja muut kustannuksia aiheuttavat toimenpiteet edellyttävät taloudellista kompensaatiota ja markkinoiden eri osapuolia hyödyntäviä mekanismeja. Uuden sukupolven kestävyysstandardit, luontosidonnaiset lainat, riskit tunnistavien vakuutusten hintapreemiot ja luontoon linkatut asiakaskumppanuudet ovat mahdollisia esimerkkejä talouden työkalupakista luonnon hyväksi.

Talouden kytkemiseen irti luonnon tilaa heikentävistä vaikutuksista tarvitaankin koko talousjärjestelmää koskeva korjaussarja – ja mittanauha luonnon tilan ja siinä tapahtuvien muutosten todentamiseksi.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.