Luonnonvarakeskus on selvittänyt kaistalehakkuun soveltuvuutta suometsien luontaisessa uudistamisessa. Selvityksen perusteella kaistalehakkuuta voi suositella yhtenä menetelmänä suometsätalouden työkalupakkiin.
Kaistalehakkuussa hakataan metsään kapeita kaistaleita, jotka muodostavat tavanomaista avo- tai siemenpuuhakkuuta pienialaisempia aukkoja.
Uudesta keksinnöstä ei kuitenkaan ole kyse.
”Kaistalehakkuu on ollut iät ja ajat osa jaksollista metsänkasvatusta. Sitä on tehty 1920-luvulla varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomen valtion mailla sekä uudelleen 1960- ja 70-luvuilla, mutta se ei ole nykyisin kovin yleistä”, sanoo erikoistutkija Markku Saarinen Luonnonvarakeskuksesta.
Hakkuutavasta on kiinnostuttu uudelleen, koska sen avulla voidaan hillitä esimerkiksi turvemailta tulevaa vesistökuormitusta ja kasvihuonekaasupäästöjä. Se voi olla myös korjuuteknisesti viisas valinta turvemaalla.
Karuilla mailla tarvitaan maanmuokkausta
Selvityksessä kaistalehakkuut toteutettiin korpikuusikoissa ja rämemänniköissä siten, että kapeimmat kaisteleet olivat kymmenen metrin levyisiä ja leveimmät kolmekymmentä metriä.
”Mitä leveämpi kaistale on, sitä lyhyempi sen on oltava, jotta se sopii metsälain jatkuvan kasvatuksen määritelmään”, Saarinen sanoo.
Metsälain mukaan jatkuvaksi kasvatukseksi määriteltävissä pienaukkohakkuissa aukot saavat olla korkeintaan 0,3 hehtaarin kokoisia.
Kaistaleiden taimettumista selvitettiin inventoinneilla 2–4 kasvukauden jälkeen. Lisäksi selvitettiin maanmuokkauksen vaikutusta taimettumiseen paksukunttaisilla rämeillä.
Havaintojen mukaan kaistalehakkuun jälkeinen taimettuminen on varsinkin karujen varputurvekankaiden männiköissä vaihtelevaa. Syynä on noille kasvupaikoille tyypillinen paksu kunttakerros. Taimettumisen varmistamiseksi kevyt maanmuokkaus on suositeltavaa.
Sen sijaan viljavammat puolukkaturvekankaan kasvupaikat taimettuivat paremmin. Niilläkin maanmuokkaus kuitenkin paransi uudistumistulosta. Korpikuusikoiden kaistaleet taimettuivat hyvin ilman maanmuokkaustakin.
Monissa kuusikoissa maanmuokkaus on jopa enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
Männiköissä kuusikoita leveämmät kaistaleet
Rämemänniköiden kaistalehakkuissa kannattaa taimien riittävän valonsaannin varmistamiseksi käyttää vähintään kahdenkymmenen metrin kaistaleleveyttä. Kuusikoissa voidaan käyttää myös kapeampia kaistaleleveyksiä.
Myös sillä on merkitystä, miten kaistale sijoittuu ilmansuuntiin nähden. Pohjois-etelä-suuntaiset kaistaleet saavat varmemmin tarpeeksi valoa kuin länsi–itä-suuntaiset, sanoo Saarinen.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kaistalehakkuu uudistus johtaa kyllä taimettumiseen, mutta samalla melko heikkoon puun kasvuun.
Turvemailla ja soilla tarvitaan kunnon ojat pitämään pohjavesi riittävän alhaalla hyvään juuristotoimintaan ja terveyteen. Jos ojat kaivetaan perinteisesti tai ajouraojina, miksi ei samalla laittaisi maita suuriin mättäisiin ja ottaisi lisää pieni kustannus päälle istuttamalla monta kymmentä prosenttia paremmin kasvava rotutaimi mättään päälle. Myös suuren mättään lisäkasvuvaikutus (ns. ojanpenkkaefekti) on kymmenissä prosenteissa.
Meidän tilalla tehtiin 1970-luvulla kaistalehakkuita, mutta ne hävisivät selvästi kaistaleiden väleille kasvussa, kun ne vajaa kymmenen vuotta myöhemmin myös hakattiin, kynnettiin, ojitettiin ja istutettiin. Nyt puiden kokoeroa ei enää ole.
Ylivoimaisesti taloudellisin kasvatustapa on ajouraojat, suuret mättäät ja rotutaimet 1200 kpl/ha, joilla on mahdollisuus päästä tukkirungon kasvatukseen oikein harventaen jo 20 vuotiaassa metsässä.
Suurin virhe on joka tapauksessa jättää kaistaleet soilla ojittamatta.