Kun ensimmäinen Metsälehti ilmestyi vuonna 1933, kasvoivat metsät nykyisen Suomen alueella vuosittain noin 46 miljoonaa kuutiometriä. Kaikkiaan puustoa oli metsissämme tuolloin 1,37 miljardia kuutiometriä.
Puuston kasvun lisäämisen mahdollisuudet oli jo tunnistettu. Siemenet metsänparannustyöhön ja yksityismetsätalouden kehittämiseen oli kylvetty 1930-luvulla, kun metsänhoitoyhdistyksiä ja metsänhoitolautakuntia perustettiin metsänhoitoa edistämään. Samasta syystä perustettiin myös Metsälehti vuonna 1933.
Katseet oli kohdistettu soille, joiden kuivatusta metsänkasvatusta varten edisti vuonna 1929 voimaan tullut metsäparannuslaki. Valtio alkoi myöntää kuivatustöihin edullista lainaa ja ”suoranaista raha-avustusta”. Metsäojituksella oli 1930-luvun pulavuosina myös tärkeä työllistävä vaikutus, syntyihän uutta ojaa pääasiassa lapiotyönä.
Sotien aikana 1939–45 työt hidastuivat, mutta sotien jälkeen ojitusta edistettiin tarmokkaasti.
”… on erittäin tärkeätä toisaalta saada vallattua uutta metsänkasvulle kelpoista maata. Siihen on ainoa mahdollisuus laajoissa soissamme, siis ojittaen kuivaamalla niitä metsämaiksi”, linjasi metsänhoitaja A. Suominen Metsälehdessä vuonna 1948.
Ojitusten tarpeellisuutta myös arvosteltiin, mutta sotakorvausten rasittamassa maassa työhön tartuttiin ennakkoluulottomasti. Kymmenestä miljoonasta suohehtaarista metsäojituskelpoisia arvioitiin olevan noin puolet. Puuston kasvun arvioitiin ojitusten seurauksena lisääntyvän vähintään kymmenellä miljoonalla kuutiolla vuosittain.
Kasvun tuplaaminen tavoitteeksi
Sotien jälkeen metsien käyttö kiihtyi. Uusia peltoja raivattiin, ja rakennus- sekä polttopuuta tarvittiin paljon. Samaan aikaan metsäteollisuus kehittyi nopeasti. Pieniläpimittaisen puun kysyntä loi sekä edellytykset että tarpeen muuttaa vallitsevia metsänhoito- ja hakkuutapoja. Metsähallitus ja metsäyhtiöt näyttivät suunnan, jota yksityiset metsänomistajat pian seurasivat kasvavan metsäammattikunnan opein.
”…puutteellinen tiheys on Suomen metsien suurimpia heikkouksia. Metsien puuston tiheyttä voidaan parantaa järkevällä metsänhoidolla. Nuorten ja keski-ikäisten metsien puusto tihenee itsestään varttuessaan vanhemmaksi ja kookkaammaksi ellei sitä jatkuvasti poimien epäsäännöllisesti harvennella, kuten liian yleisesti on tapana. Käsittelemällä tällaisia kehityskykyisiä metsiä vain säännöllisin harvennushakkauksin ja keskittämällä voimakkaat, nopeasti uudistukseen johtavat hakkuut erityisesti tiheydeltään heikkoihin metsiin voidaan tiheyttä piankin korjata.”
Näin tiivisti Suomen metsien tilan metsäarvioinnin professori Yrjö Ilvessalo kirjassaan Nyky-Suomen metsät vuonna 1948. Samana vuonna julkaistiin maan johtavien metsäasiantuntijoiden kirjoittama harsintajulkilausuma, joka toimii tunnetuimpana yksittäisenä sysäyksenä siirtymässä kohti viljelymetsätaloutta.
Ilvessalo esitti myös hämmästyttävän tarkaksi osoittautuneen näkemyksen metsien kasvun lisäämisen mahdollisuuksista.
”…koko maan metsien vuotuinen puun tuotto olisi luonnon normaalia vastaavassa tilassa täysi tiheinä mutta hoitamattomina ainakin n. 50 % nykyistä suurempi. Järkevällä metsänhoidolla ja ojittamalla veden vaivaamat suot arvioidaan voitavan saavuttaa nykymäärään likimain toinen 50 %:n lisäys. Tämä merkitsisi nykyisen puun tuoton kaksinkertaistumista.”
Vuoden 1950 Metsämarssi-kampanjassa, jolla pyrittiin edistämään metsänhoidon kehitystä, tavoite julistettiin näkyvästi. Maamme metsien kasvu pyritään kaksinkertaistamaan.
Metsänviljelyllä täystiheitä metsiä
Vuonna 1953 valmistui neljäs valtakunnan metsien inventointi. Se osoitti, että metsien kasvu lisääntyi: vuosittainen kasvu oli jo yli 55 miljoonaa kuutiometriä.
Suunta oli oikea, mutta puuta virtasi 1950- ja 60-lukujen taitteessa metsästä tehtaille kuitenkin enemmän kuin metsät kasvoivat.
”Liikahakkuu on tosiasia. Keskeisimmäksi ja tärkeimmäksi metsänhoidolliseksi tehtäväksi muodostuu metsänviljely kaikessa monipuolisuudessaan”, totesi tuore Metsätutkimuslaitoksen ylijohtaja Erkki K. Kalela Metsälehdessä vuonna 1963.
Viljelyyn siirtymisen arvioitiin nopeuttavan metsän alkuvaiheen kehitystä ja lyhentävän metsän kiertoaikaa. Harvennukset tehtäisiin aina metsikön parhaiden puiden hyväksi, toisin kuin niin kutsutuissa harsintahakkuissa oli aiemmin usein toimittu.
Kalela kirjoitti myös ”metsikön rodullisen laadun” parantamisesta viitaten metsäpuiden jalostustoiminnan kehittämiseen.
”Näyttää siis tulevaisuutta ajatellen, että metsänhoitomme tulee yleispiirteiltään nykyistä kaavamaisemmaksi: metsänviljely – pari suhteellisen voimakasta harvennusta – paljaaksihakkuu – metsänviljely.”
Metsänviljelyn lisäämisessä ei aikailtu. Kun vuonna 1960 metsänviljelyä tehtiin reilun 65 000 hehtaarin alalla, tuplaantui määrä vuonna 1964 jo 131 000 hehtaariin.
Kiihtyvän kasvun vuosikymmenet
1970-luvulla uusien metsien kasvua haluttiin tehostaa.
”Hyvien tuloksien toteaminen ei riitä, vaan viljelymenetelmiä on kehitettävä, metsänjalostuksen lupaavia tuloksia käytettävä hyväksi ja metsänhoidon tasoa vielä kohennettava”, totesi professori Kullervo Kuusela Metsälehdessä.
Metsänviljelyn ohella ojitusta vauhditettiin edelleen. Viidennen valtakunnan metsien inventoinnin valmistuessa vuonna 1970 oli ojitettu jo yli kolme miljoonaa hehtaaria soita.
Töitä edisti Maailmanpankilta saatu 82 miljoonan markan ”MERA-laina”. Se oli uusi tapa rahoittaa metsänparannustöitä. Metsälehti omisti vuoden 1973 ensimmäisen numeron etusivun lainauutiselle. Summasta, joka vastaa nykyrahassa yli sataa miljoonaa euroa, oli noin kolmannes jyvitetty metsänlannoitukseen. Myös metsäteitä rakennettiin kiivaasti MERA-ohjelmien aikana.
1980-luvulla metsänomistajia kannustettiin taimikonhoitoihin. Viljellen perustetut metsät kaipasivat raivaussahaa ja vesuria. Metsänhoitoa ja hakkuita ohjasi yhä useammin tilakohtainen metsäsuunnitelma.
Kasvun rajat eivät olleet vielä tulleet vastaan, sillä tulokset paranivat vauhdilla. Vuonna 1976 valmistuneessa inventoinnissa metsien kokonaiskasvu oli 57,4 miljoonaa kuutiota, mutta vuonna 1984 se hyppäsi jo 68,4 miljoonaan kuutioon.
”Puusta ei pulaa”
1990-luvun alussa metsien kasvu ylsi jo 83 miljoonaan kuutioon. Tavoite kasvun tuplaamisesta lähestyi lupaavasti. Kokonaispuuston määrä oli jo lähes 2 miljardia kuutiota.
Ilmeni kuitenkin uudenlainen ongelma. Puun kysyntä oli laman seurauksena vähäistä.
Metsälehdessä arvioitiin vuonna 1993, että jos kasvukauden sää on huono, voi kasvu jäädä kymmenen miljoonaa kuutiota alhaisemmaksi.
”Puusta ei silti tule pulaa. Hakkuut jäävät alle 50 miljoonan kuution. Ainakin määrällisesti metsien käyttö on siis jopa tuskallisen kestävällä pohjalla.”
1990-luvulla esille nousi entistä voimakkaammin myös luonnon monimuotoisuus. Metsäluonnon moninaisuus ja metsänhoidon ympäristövaikutukset linjattiin keskeisiksi asioiksi, kun Tapio aloitti metsänhoidon suositusten tarkennustyön.
Metsien kasvu, puuvarat ja hakkuut tuplattu
2000-luvun koittaessa tavoite metsien kasvun tuplaamisesta saavutettiin. Vuonna 2008 valmistunut inventointi osoitti, että metsät kasvoivat Suomessa vuosittain 99,5 miljoonaa kuutiometriä. Kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 2018 saavutettiin historiallinen rajapyykki. Metsät kasvoivat lähes 108 miljoonaa kuutiota vuodessa.
Viimeisimmän, vuonna 2021 valmistuneen, valtakunnan metsien 13. inventoinnin mukaan kasvussa on tapahtunut historiallinen käänne. Kasvu kääntyi laskuun ensimmäistä kertaa inventointien historiassa. Nyt kasvu on 103 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Puuston ikääntyessä kasvun taittuminen on ollut odotettavissa, mutta syitä on haettu myös harvennushakkuista ja metsien uudistamisesta aiempaa nuorempina.
Metsien kokonaispuuston määrä kasvaa kuitenkin edelleen joka vuosi. Metsät kasvavat enemmän kuin niitä hakataan ja kokonaispuusto on nyt jo yli 2,5 miljardia kuutiometriä.
Sekä metsien kasvu että puuvaranto on onnistuttu tuplaamaan. Samalla myös teollisuuden puun käyttö on tuplaantunut vuoden 1933 noin 37 miljoonasta kuutiosta 75 miljoonan kuution tasoon.
Yhdeksässäkymmenessä vuodessa Suomen metsissä on kasvanut yhteensä 6,5 miljardia kuutiometriä puuta. Hakkuut ja luonnonpoistuma ovat samaan aikaan olleet noin 5,3 miljardia kuutiota.
Kun ensimmäisen Metsälehden ilmestymisestä on kulunut 90 vuotta, yksi keskisuomalaisen viljelymetsikön kiertoaika, on Suomen metsien kasvussa edessä uusi vaihe. On aika tehdä kauaskantoisia linjauksia metsien tulevaisuudesta, tämän päivän lähtökohdista.
Kommentti
Isännyys vaihtuu – metsä jää
Suomen metsien kasvu on luotu suunnitelmallisesti ja päättäväisellä työllä. Metsätalouden toimenpiteiden lisäksi kasvua ovat kiihdyttäneet ympäristötekijät. Kangasmailla niiden osuuden metsien kasvun lisääntymisestä on arvioitu olevan yli kolmannes.
Yksityismetsätalouden organisaatiot, metsäteollisuus ja alan koulutus ovat kaikki tehneet osansa. On tarvittu kannustimia ja toisinaan keppiäkin, jotta kehitys on saatu ohjattua yhteiskunnan haluamaan suuntaan. Ja kyllä, matkan varrella on tehty myös virheitä. Hintaa niistä maksavat etenkin metsäluonnon monimuotoisuus ja vesistöt.
Mutta tavoitteet, jotka metsien kasvun lisäämiseksi maassamme sotien jälkeisistä lähtökohdista asetettiin, ovat toteutuneet hämmästyttävän tarkasti. Virheistä on opittava, mutta onnistumisesta voi olla syystä ylpeä. Voi myös miettiä millaista metsäkeskustelu tänä päivänä olisi, jos metsänparannustöitä ei olisi aikanaan lähdetty aktiivisesti edistämään.
Yksityisten metsänomistajien osuutta kasvun ihmeen saavuttamisessa ei voi korostaa liikaa. Motivaatio metsänhoitoon miljoonille metsähehtaareille on ammennettu kirkkaana mielessä se seikka, että kasvu mahdollistaa lapsille paremman tulevaisuuden. Nykyisillä metsänomistajilla on jo usein varaa valita, mitä metsiltään haluavat.
”Päinvastoin kuin taannoinen metsänomistaja ei nykyinen voi metsänsä epätarkoituksenmukaisessa käsittelyssä vedota enempää metsänhoidollisten käsitteiden epämääräisyyteen kuin pieniläpimittaisen puun menekkipulaankaan. Olivatpa metsään kohdistuneet hakkuut metsänhoidollisia tai hävitysluonteisia, molemmissa tapauksissa metsä kertoo vastatulevillekin sukupolville isännästään: hänen edesottamuksistaan ja mahdollisista laiminlyönneistäänkin”, kirjoitti Voitto Viitala Metsälehdessä jo vuonna 1963. Kirjoitus oli otsikoitu: Isännyys vaihtuu – metsä jää.
SAMI KARPPINEN
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Nyt sitten jopa kunnostusojitus alkaa olemaan pannassa. Ja samaan aikaan kuuluu huutoa miksi metsien kasvu hiipuu.
Jo 60 – 80 v sitten keksittiin vastaus siihen, miten harsittuja eli jatkuvan kasvatuksen metsiä voidaan elvyttää ja voimistaa ojittamalla, viljelemällä ja järkevillä alapuolisilla harvennuksilla.
Nyt tämä kivenkova tieteen ja kokemuksen mukainen tieto ollaan typerästi hylkäämässä ja kieltämässä ”muoti-ilmiön” mukaisesti.
MTK, MHY, Tapio ja Metsäkeskus on käsittämättömän hiljaa (ja jopa edistävät virhesuuntausta), vaikka metsänhoidon suositukset menevät pähkähulluun suuntaan niin hiilen sidonnan, metsien terveyden ja kasvukunnonkin suhteen.
Nykyisillä lämpösumilla (joista 80 v sitten ei osattu haaveillakkaan), tuhkan laajalla hyväksikäytöllä, boorilannoituksilla, mätästyksillä, koneellisella taimikonhoidolla ja jalostetuilla taimilla metsien kasvu olisi mahdollista nostaa jopa 200 milj. m3:oon (hillen sidontana 180 milj. tn., Suomen päästöt 57 milj. tn).
Suomessa on jo suuria metsänomistajia (mm. Sahalan Kartano), jotka ovat jo osoittaneet tämän tehotason toimivan myös käytännössä.
Onko päättäjien ja neuvonnan ymmärrys ja määrätietoisuus niin pahasti repsahtanut, että nyt pitää toistaa samat virheet kuin teimme 1800 luvulla ja 1950- luvulle asti: harsinta eli yläharvennus eli jatkuva kasvatus ja hoidon laajaperäistäminen ?
Jos jatkettaisiin samalla linjalla eikä kovin humpattaisi. Pysyy nielut kunnossa.