Topi Heikkinen ylläpitää Kainuun tervaperinnettä

Topi, nyt pitää hakea kunttaa lisää!”

”Topi, tulehan kahtomaan mitä tälle tehhään!”

Ja Topihan tulee, menee ja tekee. Kuhmon Lentiiran kylällä on juuri sytytetty tervahauta perinteisin menoin. Hiki helmeilee Petäjäniemen Topin, virallisemmin Toivo Heikkisen, 77, lierihatun alta. Heinäkuinen helle paahtaa liki kolmenkymmenen asteen voimalla, mutta Topin vauhtia se ei hidasta.

”Puoli kolmelta yöllä tulin tänne valmistelemaan tervahaudan sytyttämistä, meinasi tulla vähän kiirettä”, Heikkinen toteaa, kun ehtii lopulta istahtaa hetkeksi toimittajan haastateltavaksi.

Sitä ennen Topin ovat puhuttaneet niin Kuhmon kaupunginjohtaja kuin täkäläinen kansanedustaja. Kymmenistä ja taas kymmenistä muista tutuista puhumattakaan. Kaikki tuntevat Topin. Ne, jotka eivät vielä tunne, paikkakunnalle eksyessään tulevat yleensä nopeasti tuntemaan.

Tervaperinteen vaalija

Heikkohermoisempaa tervahaudan sytyttäminen kuivalle mäntykankaalle hellekelissä voisi hirvittää, mutta Heikkinen ei ole asialla ensimmäistä kertaa. Hän on Kuhmon Tervalotnikoiden riveissä ollut 2000-luvulla polttamassa ainakin viittä isompaa tervahautaa. Tällä kertaa hautaan on ladottu noin 70 pinokuutiometriä tervassäröksiä.

Neljännesvuosisadan takaiseen ennätyshautaan verrattuna tämän kesän tervahauta on pieni.

”Vuonna 2000 rakensimme tälle paikalle maailman suurimman tervahaudan. Siinä oli säröksiä 1 100 pinokuutiota ja tervaa saatiin 43 000 litraa.”

Heikkisen kiinnostus tervanpolttoon kumpuaa ennen muuta vanhojen perinteiden vaalimisesta. Kainuu oli Suomessa viimeisiä seutuja, joilla tuotettiin tervaa maailmanmarkkinoille aina 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka.

”Vuonna 1900 yksin Kuhmosta vietiin maailmalle 1,6 miljoonaa litraa tervaa.”

Heikkisen kotitilan liepeillä Petäjäniemen mäntykankailla on varmuudella valmistettu tervaa jo 1800-luvulla, luultavasti paljon aiemminkin. Lentiirajokea pitkin tervatynnyrit vietiin veneillä Ouluun tai Kajaaniin myytäväksi.

Se, pitikö perheen turvautua Nälkämaalla pettuleipään, saattoi olla usein kiinni tervahaudan tuotosta. Aina sekään ei auttanut. Vartin soutumatkan päässä Petäjäniemestä on Lapsisaari, joka on tiettävästi saanut nimensä nälkävuosina saareen haudatuista lapsista.

Oma metsä luontomatkailun tukena

Tervahauta palaa luonnollisesti Heikkisen metsässä, josta löytyy nopeasti myös lisää kunttaa haudan peittämiseen. Heikkisen kotitilaan Petäjäniemeen kuuluu noin kolmenkymmentä hehtaaria metsää. Sieltä hänet voi edelleen löytää taimikonhoidosta tai polttopuuhommista. Metsä on myös palvellut luontomatkailua ja Heikkisen pitkään isännöimää lomakylää.

Puut tervahautoihin on kuitenkin pitänyt kerätä pääasiassa muilta metsänomistajilta.

”Tällä kertaa valtaosa puista saatiin ostettua Metsähallitukselta leimikosta, jossa oli paljon tervasrosoa.”

Leimikoita Metsähallituksella on Kainuussa riittänyt, Heikkisen ja monen muun mielestä turhankin paljon.

”Valtion metsiä hakataan aukoksi liian rajusti, liian nuorina ja liian suurina kuvioina. Se on kovaa touhua. Parempi olisi, jos suojelualueitakin olisi jätetty enemmän.”  

Tervanpoltto olisi tuottoisinta tervaskannoista, mutta niitä ei saa enää kerätä.

”Pystypuista parhaiten tervanpolttoon sopivat mäntyrungot, joissa on tyvessä tervasroso. Käytännössä suurin osa käytettävistä puista on kuitenkin latvarososta kärsineitä mäntyjä.”

Tervaspuita voidaan tehdä myös koloamalla. Tällöin männyistä kuoritaan kaarnaa tyveltä siten, että puuhun jää vain ohut ”elämänlanka”, joka pitää puun nipin napin hengissä ja saa sen pihkoittumaan.

Heikkisen poika Petri näyttää mallia, kuinka mänty kolotaan vuoluraudalla.

”Koloaminen ei ole ihan helppoa. Puu voidaan käyttää tervahaudassa 4–5 vuoden kuluttua koloamisesta.”

Tervatuotteilla riittää kysyntää

Enää kainuulaisten leipä ei ole kiinni tervasta. Topi Heikkiselle tervasta on kehkeytynyt kuitenkin ”eläkeläiselle merkittävää” liiketoimintaa. Heikkinen perusti vuonna 2004 Lentiiran Terva -yrityksen, jonka nimissä hän myy monenlaisia tervatuotteita.

”Hautatervaa menee perinteiseen käyttöön puunsuojaamiseen esimerkiksi pärekatoille ja veneisiin. Lisäksi löytyy löylytervaa, tervaöljyä sekä kaviotervaa hevosille.”

Oma lukunsa on terva-aromi, joka pohjautui Lentiiran kylällä asuneen Hilja Karppisen keittämään tervaveteen. Vanha kansa käytti tervavettä muun muassa yskänlääkkeenä.

”Terva-aromia käytetään nykyään esimerkiksi tervasnapsissa sekä mausteena elintarvikkeissa”, Heikkinen kertoo.

Tervamaalitkin kuuluivat aiemmin valikoimaan. Niitä kysellään yhä.

”Tervamaalia tehdään sekoittamalla tervaan tärpättiä, vernissaa sekä sopivaa värisävyä.”

Tervan tuotteistamista Heikkisellä on jälleen luvassa, sillä tämän kesän tervahaudasta saatiin toistatuhatta litraa tervaa.

”Hieman enemmän odotettiin. Poltto sujui hyvin, mutta puut eivät olleet ihan parasta mahdollista laatua.”

Lomakylä elämäntyönä

Vaikka Heikkinen viihtyy alituiseen metsissä ja vesillä, on hän tehnyt elämäntyönsä kotitalostaan kehittyneen Petäjäniemen lomakylän isäntänä yhdessä Eija-vaimonsa kanssa. Nykyisin yritys toimii Lentiiran lomakylä -nimellä.

”Äitini aloitti lomakylän pitämisen vuonna 1967. Minä muutin vuonna 1982 Kuhmosta takaisin Lentiiraan ja aloitin lomakylän pyörittämisen”, Heikkinen muistelee.

1980-luku ja vielä 1990-luvun alku olivat Petäjäniemen kukoistuksen aikaa. Uusia mökkejä rakennettiin nopealla tahdilla ja vieraita riitti niin kotimaasta kuin ulkomailtakin.

”Mökkejä rakennettiin kaikkiaan yksitoista. Puutavara niihin otettiin omasta metsästä.”

Kuhmon kamarimusiikin aikaan ja välillä muulloinkin mökit olivat niin täynnä, että lisäksi vieraita majoitettiin yksityisten mökkeihin. Sittemmin venäläiset matkailijat toivat piristystä itärajan talouteen. Heikkisen johdolla suomalaiset vieraat kävivät puolestaan Venäjällä kalastus- ja metsästysmatkoilla.

”Nyt tilanne on Ukrainassa mikä on. Ikävä asia sinänsä. Ja poliitikot pelottelevat, että kohta venäläiset tulevat tällekin puolelle”, Heikkinen huokaa.

No pelottaako?

”Ei myö ainakaan täällä osata pelätä.”

Kuinka käy perukan?

Maaseudun autioituminen on Kuhmon perukoillakin toistaiseksi paljon suurempi huolen aihe kuin rajanaapurin oikuttelu. Väki on kyliltä vähentynyt rajusti, ja sitä myöten palvelutkin. Sen Heikkinen on kokenut vaimon muistisairauden myötä.

”Rahallakaan ei tänne enää saa minkäänlaisia terveyspalveluita. Jos ei itse pysty omin jaloin liikkumaan, niin ilman apua jäät.”

Kiinteistöjen kysynnästä Kuhmon perukassa kertoo paljon se, että Lentiiran entinen kyläkauppa ja omakotitalo kolmen hehtaarin tontilla vaihtoi hiljattain omistajaa muutaman tuhannen euron hinnalla. Mökkiläiset sentään elävöittävät kylää kesäisin.

Ja Lentiiran lomakylä toimii edelleen. Topin ja Eijan eläköidyttyä yrittäjänä toimi Heikkisten poika Petri viiden vuoden ajan.

”Vuosi sitten lomakylä vuokrattiin uudelle yrittäjälle, sillä Petrillä on hoidettavana toinen matkailuyritys Vuokatissa. Kotimaan matkailu on tällä hetkellä vähäistä, mutta ulkomaisia vieraita liikkuu Kainuussakin entistä enemmän.”

”Ja onhan meillä piirakkapuoti.”

Lentiiran Piirakkapuoti on noussut valtakunnan julkisuuteen. Vapaaehtoiset leipovat puotia varten rönttösiä, riisipiirakoita ja kalakukkoja joka lauantaiksi jopa tuhatmäärin. Kesäviikonloppuisin kylätalon puoti kerää satoja asiakkaita. Ensimmäisten joukossa kahvipöydässä istuu tietysti Lentiiran lotnikka, Topi, jollei ole juuri auttamassa jossain remonttihommassa.

Lotnikka, jolla tarkoitetaan tervahautamestaria, tulee muuten venäjän sanasta plotnik. Se kertoo rajakansojen yhteisestä historiasta tervanpoltossa.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.