Jatkuva kasvatus käytännössä.

Väitös ”suurten ojitusalojen” vain turhuudesta on perkolaisen taas vale-automaatista. Kyllä jälkiviisaus on löyhkäävä ala.

Vastaan tähän hiilinieluasiaan toisaalla.

Kehveli ajatteleppa mitä eroa on elävällä rahkasammaleella ja pitkälle maatuneella turpeella metsäojitus- tai turpeennostoalueella, tai turvemullalla, jos on kyse maatalousmaasta. Se hajonnut turvemuhju lähtee innokkaasti valumavesien mukaan.

Tässä vastauksiani Yrjö Norokorven kirjoitukseen kootusti. Muutama vakionimimerkki siellä mukana, puolesta ja vastaan. Meteorologin tutkinto vaikuttaa pätevöittävän oikein hyväksi metsäneuvojaksi (sarkasmia).

*

Käsitys boreaalisten havumetsien luontaisesta dynamiikasta on viime vuosina tarkentunut. Fennoskandiassa yleisin puiden uudistumistapa olisi erityisesti rehevissä luonnonmetsissä yksittäisten puiden kuoleminen ja syntyminen (gap dynamics). Suuret metsää aukkojen kautta uudistavat häiriöt (stand-replacing dynamics) kuten laajat tuulituhot olisivat harvinaisia. Näiden kahden välillä on ns. kohorttidynamiikka (cohort dynamics), jossa esimerkiksi kevyt pintakulo uudistaa karulle kankaalle samanikäisen kulon jälkeisen männyntaimien ikäluokan.

*

Omaa metsäpalstaani on uudistettu pelkästään avo- ja siemenpuuhakkuin. Toistaiseksi yksikään talousmetsäkuvio ei ole tarjonnut edellytyksiä peitteiseen puuntuotantoon. Monimuotoisuuden tuotannossa on kaksi aikoinaan avohakattua mutta nyt hakkuilta vapaana kehittyvää kosteikkoa, joissa on nuorta lehtilahopuuta hömötiaisille ja ylispuina vanhempia kuusia ja koivuja.

Virkistysarvot heikkenivät avohakkuusta väliaikaisesti, mutta palasivat pian. Avohakkuu avasi maisemat järvelle ja tuotti männylle kylvetyllä kankaalla runsaat puolukkasadot. Yhdelle rehevämmälle alueelle istutettiin rauduskoivua ja toiselle lehtikuusta. Nyt molemmat ovat nuorta metsää ja alueella kasvaa myös metsälehmus. Avohakkuu toi alueelle valoa vaativat kasvit kuten koivut sekä harmaa- ja tervalepät, joista osan annetaan kasvaa isoiksi – muun muassa pyyn ravintokasveiksi.

Nykyisten taimikonhoidon ohjeiden mukaan toimittaessa alueelle jää yhtä monta puulajia kuin oli työtä aloitettaessa. Alueellinen monimuotoisuus on todennäköisesti korkein silloin kun metsätilan tai metsäalueen tasolla tehdään sekä jaksollista että jatkuvaa kasvatusta. Avohakkuuton metsätalous hyvin laajasti sovellettuna pienentäisi kuitenkin metsiemme kasvua, jouduttaisiin sulkemaan tehtaita ja tulisi ongelmia hiilineutraaliuden kanssa.

*

Turvemaiden metsissä jatkuvaa kasvatusta kannattaa käyttää, mikäli metsän rakenne siihen soveltuu ja vedenpinnan saa pidettyä vähintään 30 sentin syvyydellä ympäri vuoden. Tämä menettely vähentää hajoavan turpeen hiilipäästöjä ilmaan sekä humus- ja kiintoainepäästöjä veteen. Valumavesien mukana kulkeutuvat metallit kuten elohopea ovat myös ongelmallisia, erityisesti ns. happamilla sulfaattimailla.

Lisää tietoa aiheesta löytää ympäristöhallinnon netistä sekä MetsäVesi-hankkeen loppuraportista: Metsistä ja soilta tuleva vesistökuormitus 2020.

MetsäVesi-raportin kuva 7 s. 32. Lämpösumma, metsätalous, valuma-alueen suoprosentti ja ojitusprosentti nostavat vesistöjen kurmotusta. Vihreät arvot kuvaavat luonnonkuormaa ja punaiset metsätalousaluetta. Näiden erotus on ihmisen toiminnan aiheuttama lisäys. Luonnonkuorma on yllättävän suuri osuus kokonaiskuormasta.

MetsäVesi-raportti s. 32 kuva 7 c: TOC-pitoisuus. Vaikuttaisi siltä että ojitus ja metsätalous lisäävät orgaanisen aineen pitoisuuden valumavesissä keskimäärin noin 1,5 – 2 -kertaiseksi. Voisi olettaa, että ojittamattoman luonnontilaisen suoalueenkin luonnonkuorma tummentaa vesistöjä osaltaan.

*

Ei avohakkuista ole tarpeen luopua, vaan riittää että pienennetään niiden käyttöalaa – erityisesti turvemailla, joilta suurimmat päästöt ilmaan ja veteen tulevat. Soista jatkuvapeitteiselle menetelmälle sopivimpia lienevät kuusta ja lehtipuita kasvavat korvet. Korpia oli alkuperäisestä suoalastamme noin neljännes.

Jatkuvan kasvatuksen järkevä käyttöalue riippuu siitä, kuinka paljon on sille sopivia luontaisesti uudistuvia metsiä. Jos metsä ei uudistu edes pienaukkohakkuun avulla, jatkuvan kasvatuksen jatkaminen ei ole järkevää. Repertuaarissa tulee pitää muun muassa kaistalehakkuu, jos maaperän rikkominen tai metsänviljely tarvitaan metsän uudistamiseksi.

Kuten joku jo edellä totesi, kauempana vesistöstä tehty hakkuu vaikuttaa veden laatuun vähemmän, joten erityistä tarkkuutta tarvitaan lähellä vesistöjä. Kasvillisuus vesistön suojavyöhykkeellä vaikuttaa monin tavoin; muun muassa lahoava puuaines ja karike tarjoavat suojaa ja ravintoa vesieliöille.

Mainitsemani maisema-avohakkuu on mäellä, yli 50 metriä järven pintaa korkeammalla, ja matkaakin kertyy näköalapaikalle rannalta satoja metrejä, joten se ei näy häiritsevästi vesistössä. Sen sijaan alueen kuntien suunnittelemat tuulivoimalat tulevat kyllä näkymään.

*

Hiukan liian suuren syntitaakan saa tässä metsätalous. Ojitus on todennetusti lisännyt metsien kokonaiskasvua, vaikka osa ojitusalueista oli jälkeenpäin katsoen turhia. Elohopeaa tulee luontoon rapautumisesta, tulivuorista ja kivihiilen poltosta, mutta ojitus lisää sen päätymistä vesistöihin ja kaloihin.

Ympäristo.fi > Vesien tila ja seuranta > Suuri ravinnekuormitus ruokkii rehevöitymistä: piirakkakuvat. Metsätalous ei ole suurin tekijä typen eikä fosforin vesistökuormituksen osalta vaan maatalous. Turvemaametsistä ja turvemaan pelloilta tulee kuitenkin runsaasti liuennutta orgaanista humusta ja kiintoainetta.

Haittatekijöiden ajallinen kehitys ole ollut ajan myötä aleneva niin kuin pitäisi. Tämän ei tarvitse jatkua, vaan kehittämällä maataloutta, ennallistamalla soita ja muuttamalla metsien käsittelyä tilannetta saadaan parannettua. Ennallistamistyöryhmä antaa pian suosituksensa toimista muun muassa vesistöjen ja soiden osalta.

http://www.hs.fi/mielipide/art-2000011371898.html

(Kullankaivuun elohopea unohtui. Sori siitä.)

Varjonkestäviä on tasan yksi ja heinäryönässä kasvaa sekin vain aikojen kuluessa sinne tänne.

Mitä metsätaloutta se sellainen on?