Suurimmalla osalla metsäväestä ei ole omakohtaista kokemusta metsänhoidosta 50-60 luvulta. Ajalta jolloin vielä peitteistä metsän kasvatusta toteutettiin.

Meikäläisellä on vaikken ole henkilökohtaisesti osallistunut 1960-luvun hakkuisiin kuin olemalla mukana, kun eräältä osakkaalta haettiin nimi kauppasopimukseen ja sitten monta kertaa ollut tekemässä puukauppoja tuolloin tehdystä 70 hehtaarin aukon Yhteismetsälle päätyneestä 50 hehtaarista.  Ei silloin luontoon luotettu vaan aukko istutettiin kivikkoon paljasjuuritaimilla, mitä jälkeä aina ihailen, kun katselen nyt komeita kuusikoita.

Tuo Haban jatkuva aukko sopii hyvin myös Timpan metsään. On autettu luontoa uudistumaan, ei sen metsänhoidon vaikeaa tarvitse olla. Hyvin sopii samaan metsään, vaikka aukolla on ollut kokoa 70 ha. Olisi sen metsän vielä joku voinut tolskata, on se taito siihen aikaan ollut hallussa. Voi olla vielä tänäkin päivänä.

Voihan jatkuva myös olla monimuotoista, kohteet vaan muuttuu. Kuusta kuusen perään, mätästä mättään viereen, aukkoa aukon jälkeen tai maksetaan puusta vain yhtä hintaa. Saadaan kapeaelaisuudestakin monimuotoista kun jatketaan listaa. Ja puu saadaan kasvamaan sille osoitetussa paikassa.

Jovain: ”Tiedä sitten onko tänäkään päivänä syytä ajatella toisin”. Tuskin on, mutta niin kuitenkin ajatellaan. Mennään mieluummin muut arvot edellä ja luontoarvot haastetaan kilpailuun, jota sinällään on pidettävä luonnon vastaisena. Luontaisen ei koeta edistävän klusterin puuntuotannon vaatimusta, ei myöskään kaluston ja logistiikan osalta.

Näinhän sen kuuluu ollakin, mutta mitallilla on myös toinen puolensa. Tilaa ja menestymisen mahdollisuus on varattava myös luontaiselle metsänhoidolle. Joka on päässyt rappeutumaan vuosikymmenien eriyttämisen seurauksena. On syytä varata tilaa myös luontaiselle ja luotoarvoista lähtevälle metsänhoidolle. Ei kuitenkaan kilpailijana.

Peitteistä metsänhoitoa myös, ja onhan määrämittaharsinta juntattu metsänomistajan selkäpiihin todella tiukkaan. Edistymistä viime aikoina on kuitenkin tapahtunut, ja tällä hetkellä koetaan luontainen metsänhoito ja jopa harsinnan hyvät puolet myönteisenä. Toivottavasti myös kriteeristössä luontaista metsänhoitoa tuetaan, sillä paljon jää tällä hetkellä metsänomistajien vapaaehtoisuuden varaan.

Seppo Vuokolle isot kiitokset artikkelista ”Suomen metsät – häviämisen partaalla?” Metsälehdessä nro 9/6.5.2021. Otsikon alla on teksti ”Onko Suomen metsäluonnon monimuotoisuus todella Euroopan heikoimmasta päästä? Näin julkisuudessa tasaisin väliajoin todetaan ja viitataan kolmisen vuotta sitten tehtyyn Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarviointiin. Seppo Vuokko päätti selvittää, mistä oikein on kyse ja luki aiheesta kirjoitetun yli tuhatsivuisen mietinnön”.

Olen tässä ketjussa huomautellut p.maisesta teoksesta ”Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja (1313 sivua)” ja tuo mainittu mietintö perustunee siihen tai on sama.

Vuokon arvio tuosta valtioneuvoston 2018 julkaisemasta mietinnöstä Suomen uhanalaiset luontotyypit rauhoittaa. Joku muukin on huomannut mitä puppua vihermyrkytyksen saaneet ns. asiantuntijat maailmaan työntää.

Taidan olla jo iäkäs. Edelleen kuitenkin jaksan häiriintyä kun huomaan minkälaisen haamuluonnon viherkansa on onnistunut suomalaisille tarjoamaan.  Kurjinta on, että perille menee kuten meni aikanaan mm. Osaran aukeat. Saattavat mennä vieläkin – kukaties avosuo ja tunturin laki kelpaavat tietämättömälle Osaran aukoksi kun ei muuta enää näy.

Jos tuo teos on tosiaan mennyt ulkomaillekein on taas viherklaani – valtiovallan suopealla avustuksella – paskonut pahasti omaan pesään.

Tuo teksti olisi hyvä saada muuallekin kuin Metsälehteen, mutta enpä usko, että moni aviisi sitä julkaisisi – ei ainakaan Helsingin Sanomat.