Eihän ne selvät jatkuvan kasvatuksen kohteet kuitenkaan pärjänneet niissä tutkimuksissa vaikka tekijöinä olivat ammattimiehet. Kun insinööri olen olen tottunut uskomaan mittauksiin, niin asia on kyllä sitä myöten selvä. Siitä olen yhtä mieltä Jovainin kanssa, että sopiva taimikko kannattaa hyödyntää, jos se korjuuteknisesti on järkevää. Kannattaa kuitenkin muistaa, ettei kyse ole yleensä jatkuvasta vaan kaksivaihekasvatuksesta. Ymmärtääkseni oikeaoppisessa jatkuvassa kasvatuksessa on useita latvuskerroksia.
Tuota Annelin systeemiä, että silloin tällöin haettaisiin joku puu kuivalta kankaalta ja että se itsestään taimettuisi pidän lähinnä toiveajatteluna. Jos taimettumista ylipäänsä tapahtuu, niin puustoa saa olla enintään luokkaa 150 runkoa/ha. Silloin taimikon riskinä ovat hakkuuvaurioiden lisäksi hirvet. Tietysti jatkuvalla liikkumisella tuhotaan vähät taimetkin. Sitten kannattaa muistaa, että puhtaa männiköt pitää kasvattaa tasakorkeina ja mahdollisimman samanpaksuisinakin.
Männyn poimintahakkuu voi olla toiveajattelua, mutta toisaalta jos vaihtoehtona on kuvion jättäminen lepoon, niin ehkä silloin käypänen vaihtoehto. Siemenpuuhakkuut eivät nekään aina tuota toivottua tulosta, ja sitten aluetta joutuu paikkomaan kylvämällä tai istuttamalla. Joskus muuten vaan halutaan säilyttää maisema puustoisena. Karuimmilta männyn kasvupaikoilta saatava tuotto ei ole missään tapauksessa suuri, ja muut kuin puuntuotanto voivat olla tärkeitä asioita päätöksenteossa.
Jos jaksollisen ja jatkuvan keskimääräinen kasvuero on 30 – 50 prosenttia, jaksollinen on varmaan useimmissa tapauksissa taloudellisesti kilpailukykyinen vaihtoehto kuusikoissa tai sekametsissä ainakin jonkin aikaa. Liiallisen kuusettumiskehityksen voi katkaista avohakkuulla tai sen erikoismuodolla kaistalehakkuulla. Nykyaikaisilla uudistamismenetelmillä ja jalostettua siementä käyttämällä päästään yleensä aina hyviin tuloksiin. (Taimet on lähes aina kasvatettu jalostetusta siemenviljelyssiemenestä.)
Tiedä tuosta puhdasoppisuudesta termien suhteen. Professori Pukkala on sanonut, että jatkuvan metsän ei tarvitse olla aina erirakenteinen, vaan merkitsevä asia on avohakkuiden välttäminen. Sauli Valkosen mukaan männyllä järkevin tapa kasvattaa jatkuvasti on metsikkö, jossa on päällä isoja siemen- ja säästöpuita sekä niiden alla taimikko. Koivikko, jonka alla on kuusen taimikko, voi olla jatkuvan kasvatuksen alkuvaihe.
Hyvin pitkälti Timpan kannalla. Julkisuudessa ja omat lehmät ojassa esiintyvät metsäalan ”ammattilaisissa” suivauttaa realismin puute. Luulevatko he, että korkeilla titteleillä olisi uskottavuutta syöttää pajunköyttä? Turha luulo.
Kasvitaudit ja tuholaiset metsätuhoineen, sekä korjuun haasteet kilpistyneenä kantohintaan tekevät jk pellepeliksi. Sillä uskotellaan ilmaston pelastuvan…!!
Kyllä kai se tilanne on niin että jos metsästä halutaan ottaa maksimi tuotto niin eihän muita vaihtoehtoja taida olla kuin Timpan valinta. En usko että jatkuvassa kasvatuksessa halutaankaan kilpailla metsän maksimituotosta vaan muut seikat puoltavat metsän pitämistä peitteisenä.
Minusta on turha verrata jatkuvan ja jaksotaisen metsän tuottoja, vaikka niin usein tehdäänkin. Onhan tilanne kuitenkin aika selvä ja ne missä jatkuvassa päästään parempaan tulokseen on vain tietyt metsäpohjat eikä nekään tahdo toimia ilman jonkun tason muokkausta ja hoitoa.
Eräs peruste kuulin jatkuvalle eräältä metsänomistajalta, joka oli ikämies. Hän perusteli jatkuvaa sillä että haluaa pitää metsän suvulla (perillisillä) mutta heistä kukaan ei ole halukas aktiiviseen metsänhoitoon. Asuvat muualla. Silloin perusteet löytyvät muualta kuin maksimi tuottavuudesta. Tulevat pitämään maatilaa kesäpaikkana eikä työleirinä.
Kyllähän tässä melkoinen fakiiri saa olla. Missä kulkee luontaisen ja keinollisen metsänkasvatuksen raja. Minä en ainakaan sitä tiedä. Molempia sopii samaan metsään. Eikö olisi selkeämpää hoitaa metsää.
Näitä Lysenkkoja riittää tänä päivänä metsäpuolella valitettavan paljon.
Trofim Lysenkon luoma biologian oppisuunta saavutti Neuvostoliitossa valta-aseman Stalinin aikana. Historiadokumentti Leipää kansalle (TV1 29.6. klo 19.00) rinnastaa Lysenkon tehokkaasti tämän vastakohtaan, kasvitieteilijä Nikolai Vaviloviin. Kansainvälisesti arvostettu Vavilov oli oikeasti suuri tutkija. Humpuukiukko Lysenko kuitenkin nostettiin valtaan. Lysenkolaisuus haittasi aidosti maatalouden kehitystä maassa, joka kärsi toistuvasti nälkäkatastrofeista. Luonto pisti Lysenkon kasvibiologialle ja maanviljelytieteelle nopeasti hanttiin.
Jovain :” Kyllähän tässä melkoinen fakiiri saa olla. Missä kulkee luontaisen ja keinollisen metsänkasvatuksen raja. Minä en ainakaan sitä tiedä. Molempia sopii samaan metsään…”
Jos joku haluaa paattinsa tuulten kuljetettavaksi, ajopuuksihan pääsee (jk). Tutkittua tietoa, toimivia käytäntöjä ja olosuhteisiin nähden varmimmat menetelmät löytyvät muutamilla napin painalluksilla. Ratkaisut edellyttävät sitten harkintakykyä ja realismia. Väitän, että alasta kiinnostunut satunnainen lukija ymmärtää tämänkin foorumin ratkaisevat pointit…eikä tarvitse fakiirin taitoja.
Viherkauhtanaisilla laseilla ja sen aatteen palolla pääsee mutakylpyihin. Kun rahat loppuvat, puut (jk) ja ikä, on kaiketi kontattava ylös.
toimesta.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.