Käyttäjän KuneKoski kirjoittamat vastaukset
-
Makarovin kanssa samaa mieltä. Sopivilla maapohjilla voi toimia, kun sulan maan aikaan suunnitellaan joka aari tapauskohtaisesti ja talvella suojasäällä toteutetaan. Kun tarkoitus on poimia tukkia ja hankintatukin hinnoittelu on mitä on, niin kyseessä lienee enempi ideologinen harrastus, kuin puhdas elinkeinotoiminta.
No kerropas Perko, minkä ikäiset puut sinulla menee myyntiin?
Juuri tällä viikolla ajoin tukkikoivikon ohi, jossa v. – 96 olin aukolta ajamassa puita pinoon.
Olen ollut puunkorjuutoiminnassa mukana eri tehtävissä reilun 30 vuoden ajan samoilla alueilla Päijät-Hämeessä. Kun aiheen otsikossa on tuo sana ”käytännössä”, niin omana havaintonani voin kertoa, että niillä tiloilla, joilla harjoitetaan jaksollista kuviometsätaloutta, on säännöllisin väliajoin hyviä, puustoisia, helposti myytäviä ja ostettavia leimikoita korjuussa. Niillä tiloilla, joissa on lähdetty sille haromisen, harsimisen ja poiminnan tielle, on sitä samaa luvassa jatkossakin, kun metsä ei missään vaiheessa kehity runsaspuustoiseksi. Jos jossain on tässä onnistuttu hyvin, kävisin mielelläni katsomassa kohteita paikan päällä.
Tuollaisilla vaikean maaston kohteilla olisi iso hyöty, jos uudistushakkuun jälkeen maanmuokkauksen yhteydessä rakennettaisiin alueelle ajouraverkosto. Ongelma vain on, että se ei synny ihan laikutuksen perus hehtaaritaksalla. Osalla on haluttomuutta investoida asioihin, joista hyödyn korjaa seuraava sukupolvi, vaikka juuri siitähän koko metsätaloudessa on pohjimmiltaan kysymys.
Hirressä juuri tuon kuolleen sydänpuun osuus on varmaan se merkittävä ominaisuus. Se on säänkestävää eikä vääntyile. Suuri sydänpuun osuus saavutetaan vain ajan kanssa. Ja kun puu on tarpeeksi järeää, saadaan hirsiaihio sydänpuusta ja pintapuusta saadaan paneelia, listaa ym.
Jos puut eivät ole kauhean järeitä, niin että kone jaksaa vetää rungot kokonaisina pois supasta, voi metsuri käydä kaatamassa rungot. Fsc:ssä koko asiaa ei tarvitse edes miettiä, koska kuusivaltaiset supat ovat aina säästettävä kohteita.
Ehkä jonkinlaisena nyrkkisääntönä olen pitänyt sitä, että peruskartalla pitää mahtua piirtämään kolme korkeuskäyrää käyrien väliin sen levyisenä, kuin ne karttaan on missäkin mittakaavassa piirretty. Jos nuo korkeuskäyrät 5 metrin välein on tiheämmässä, alkaa olla vaikeuksia, olipa maa millaista tahansa. Maaperän rakenne vaikuttaa. Joillain maalajeilla kone pyrkii kaivamaan itsensä maan sisään. Uran hyvällä havutuksella voi hieman auttaa asiaa. Runsas kivisyys vaikeuttaa myös. Silloin todennäköisemmin tulee eteen tilanne, jossa etu- ja takatelin pitäisi nousta samaan aikaan pystysuoraan ylöspäin. Sama asia kantojen kohdalla. Vaikka olisi ylärinteen puolella hyvinkin lyhyt kanto, niin alarinteen puolella on puolen metrin pystysuora seinä. Tietenkin koneen varustelu vaikuttaa asiaan. Monen puunmyyjän karsastamat karkeat raudat auttavat asiassa. Jos taas on lopuunajetut sileät ketjut tai telat, voi meno loppua jo paljon aiemmin.
Käytännössä voi tulla vaikeuksia, jos pelkkää lakia noudattamalla aikoo pärjätä. Vaikka omat tilukset ei olisi sertifioinnin piirissä, puun ostajat ovat niihin sitoutuneet. Edessä on hankintahakkuuta ja avarakatseisen puunostaja etsimistä. Pystykaupoissa kun jätetään säästöpuita, lahopuuta, tai niiden puuttuessa tehdään tekopökkelöitä sekä jätetään erilaisia suojakaistoja vesistöjen, pienvesien ja soiden reunoille. Metsälakihan ei noita vaadi. Vesilakimäärää jotain, mutta suurin osa tulee metsäsertifioinneista. PEFC on selvästi lakia tiukempi ja luontoväki ei pidä kyseisestä sertifikaattia oikein missään arvossa. Yle ja Hesari taas jakavat tuota luontoväen kantaa suurelle yleisölle. Yksittäinen metsänomistaja voi ehkä mennä sieltä, missä aita on matalin, mutta isossa mittakaavassa suurta yleisöä joutuu kuuntelemaan, halusi tai ei, tai tuntuu se reilulta tai ei.
Pääasiassa kai tuo tavara päätyy kuormalavoihin ja erilaisiin puupakkauksin. Kysyntä on varmaankin jatkuvaa, mutta rajallista. Paikallisesti voi olla merkittäväkin artikkeli, jos saha ja pakkausvalmistaja ovat lähekkäin. Ei kuitenkaan koko valtakunnan hittiartikkeli, jota lastattaisiin joka viikko laivaan maailman markkinoille. Liimattavaan tavaraan tarvitaan täyskanttista tavaraa ja silloin puhutaan normaaleista tukkipaksuuksista.