Ensimmäinen tapaaminen oli kesällä 2009. Olin aiemmin käynyt chatyhteisön tapaamisessa, jossa niin ikään suurin osa oli ennestään toisilleen tuntemattomia. Kokemukseni oli hyvä. Siksi uskalsin olla täysillä kannattamassa ensimmäistä Metsälehden nettipalstalaisten tapaamista.

Epäilijät luulivat, että kaiken maailman hullut ja sekopäät tulevat sinne. Tai sitten sinne ei tule ketään. Palstalla uhoajat tai epäilijät eivät ole vaivautuneet tai rohjenneet tapaamisiin. Ainakaan yhtään hörhöä ei ole näkynyt! Tapaamisissa on ollut hyvä henki. Kaikenikäistä ja taustaista porukkaa liikenteessä. Ihan tavallisia suomalaisia, sanoisin.

Kun vuosia keskustelee netissä tietyn aihealueen ympärillä, tulee mieleen, että olisi mukava nähdä ja kokea asioita myös kasvotusten. Mikä olisi luonnollisempaa kuin suomalaisessa metsässä ja suomalaisen metsäkulttuurin yhteydessä.

Vaatiihan se rohkeutta antaa nimi/nikki ja sp -osoite, mihin ottaa yhteyttä ensi alkuun. Jotkut eivät halua kertoa nimeänsä sp:sa. Tapaamisessa saattaa sanoa nimensä muttei halua lehteen tai mahdollisiin kuviin kasvoillansa. Luontainen uteliaisuus saa ihmisiä yhteen vaikkei halua ymmärrettävistä syistä saada julkisuutta nikkiä ja keskustelupalstalla kirjoittamista enempää.

Kontakteja on syntynyt, useat myös somen puolelle. Itse olen saanut kontakteja niiltäkin, jotka eivät ole syystä tai toisesta tapaamisiin päässeet. Tapaamisissa tuntuu, ettei nää enää mitään vieraita olekaan, kun on tullut palstalta tutuksi mielipiteet ja sellaiset.

Pieni ohjelmallisuus ok mutta ei liian tukka putkella menemistä, että jää aikaa tutustumiseen ja jutteluun. Teeman/ohjelman määrittelee paikka mihin mennään. Jutut rönsyilevät sitten viimeistään illanistujaisissa. Ei ole tylsää tullut! Aina jää juttu kesken 🙂 Liian kallis osallistua ei pidä olla. Suomi on vaikeakulkuinen maa. Oli tapaaminen missä tahansa, jostain on aina pitkä matka =D
En itse omista metsää. On hyvä tavata metsänomistajia ja perehtyä siten yksityismetsätalouteen.

Hyvä juttu, Kisi, että sait valintasi tehtyä ja kokemustakin jo kartutettua.

Itselle tosiaan tulee Jonseredin raivaussahan kanssa Vector 4 valjaat, jotka identtiset Huskin XT balancen kanssa. Hyllyhinta on erikseen ostettuna kova, noin 150 euroa.

Toivottavasti saat kuitenkin hyvät valjaat vielä, niin työn nautintoaste nousee uudelle tasolle.

Työniloa!

Kiva juttu, Jees, jos huojennuit edes piirun 🙂 Puhutaan käyttökokemuksesta sitten, kun sitä oikeasti on tullut reilusti ja kaikilla teillä.

Metsäautotien kääntöpaikalle olen päässyt. Ja taimet vetänyt kärrillä niin ikään. Ei mene kukaan esimiehistäkään autolla ajourille. Tuntemani metsurit ovat taimilastin peräkärryineen siihen metsäautotien varteen lähimmäksi palstaa vienyt, eli purkanut mahdollisen lastin, sitten vienyt auton ja kärryn levikkeelle/ käätöpaikalle. Enpä ole kenenkään kuullut valittavan sitä, ettei aina pääse palstan viereen autolla.
Taimien kanto kuuluu asiaan, työnkuvaan. Kun pidempi kantomatka, tulee muut apuun ja mönkkäri myös käytössä. Taimienkanto- se on yksi työlaji, en näe ongelmaa siinäkään, että välillä vaan on kannettava.
Jees, mistä sinulla on pakkomielle, millaisilla vehkeillä ihmisen pitäisi metsään mennä tai päästä tai olla pääsemättä?

Keväällä voi metsäautotie olla puunkuljetuksen jälkeen niin huonossa kunnossa, ettei sinne ole järkevää mennä, meillä on työkohdelistassa 50-100 muuta työmaata. Voi vaihtaa kohtuullisemman tien varteen ja palata, kun tie on lanattu ja kuivahtanut. Useimmiten esimiehet jo tietävät, mitkä ovat kelirikkoisimmat metsätiet, eivätkä laita työkohteita heti keväästä niihin. Hehän ajavat paljon ympäri vuoden ja tarkastavat hakkuunjälkeä ja maastot puunkorjuun aikana ja jälkeen, eli heillä on ensikäden tieto em. asioista. Jos he ei itsekään aja sinne, niin eivät ajata metsureitakaan ennen kuin tietä parannettu.

Sinne mutaan tai lumeen on kaikki joskus jääneet. Ruohottunut vähän käytetty metsätie voi olla petollinen, myös routakuopat keväällä- niihinkin on moni ajanut. Silloin ei ole merkitystä, mikä on auton merkki ja malli, jos yksi rengas vaan uppoaa tiehen. Eräs kääntyi kartassa olevalle tielle, mistä oli aiemminkin ajanut, johon oli kaivettu pieni ojantapainen ura poikittain ja ajoi suoraan siihen. Pääsi kyllä pois mutta autoon tuli vaurio.

En tiedä, Jees, mitä Skodamallia ajattelet mutta tuossa minun autossani on hyvästi maavaraa verrattuna henkilöautoon tai perhefarkkuihin.

Vaikka olen metsäammattilainen ja melkein punakone ay-jyrä, kun lähden rimpsalle ja- tai nuorison kanssa reissuun ja isolle kirkolle, heitän meikit naamaan, kiharran tukan ja laitan mekon päälle. En halua näyttää sissiltä, eikä autonikaan pidä olla armylook.
Autoa en hankkinut juurikaan enää tunteella, vaan käyttöjärjellä ja vihreä ajatus päässä. Vähäkulutuksinen, siisti, sen verran uusi, että saa liikkeen takuun, edullinen pitää. Tilava muttei kolho. Suosittu, kehuttu, vähän ajettuna.

Horjumattomalle: en voi kehua estoitta näin tuoretta hankintaa mutta Volvoani rakastin sen noin 150 000km, mitkä sillä taitoin töihin ja festareille, pohjoiseen, etelään. Metsätapaamisiin <3. Olihan se ikäloppu, eikä kaunis mutta sen kanssa koin enemmän kuin minkään muun autoni kanssa. Ylpeä olin siitä.

Ajokortti minulla on ollut 16 vuotta. Jos olisin perijätär tai muuten liikaa rahaa, olisin kai hankkinut erittäin vahvalla tunteella Volvo xc60 viininpunainen metallihohdolla ja tietyin lisävarustein vähän vanhemmalla korilla. Näin sellaisen vuonna 2010 ja rakastuin täysin, niin ettei mitään järkeä. Aina, kun sellainen on parkkiksella, valkoisenakin tyylikäs, niin sanon, että olisipa minun.
Saahan sitä ihailla ja silmäniloa olla.