Jälkiä jättämättä

Suunnistajalegenda Risto Nuuroksen voittaessa Pohjoismaiden mestaruuden 1970-luvun alussa hän ei tiennyt kääntävänsä kymmenien suomusjärveläislasten elämää metsissä liikkumisen suuntaan. Tuntui kuin mestaruuden kultahippusista olisi jotakin satanut myös meidän päällemme, kun opettelimme karttamerkkejä ja kompassin käyttöä Sinnelän puusepänverstaan takapihalla.
Tärkein oppi toistettiin jokaisen opetustuokion alussa: muistakaa, että olette aina toisten metsässä vierailulla. Käyttäytykää sen mukaisesti, että pääsette toistekin käymään.

Elokuun alussa Suomusjärvellä järjestettiin Varsinais-Suomen rastipäivät. Meiltä maanomistajilta oli luvat kysytty jo kahta vuotta aiemmin. Yhteydenpito koko suunnittelun ajan oli enemmän kuin kiitettävää: joka kerran maastossa tavatessa järjestäjillä oli aikaa juttuhetkelle. Autolla ohittaessa vähintään käsi nousi tervehdykseen.
Kartoittajat kulkivat läpi kisa-aluetta viime hetkiin saakka. Kun sain kisapäivän aamuna painotuoreen kartan käteeni, huomasin, että vain kuukautta aiemmin tehdystä koivikon harvennuksesta oli näkyvissä jokainen ajoura kääntölenkkeineen ja salskean männikön alle istutetut alppiruusupuskat oli merkattu vihreillä palluroilla.
Metsäsuunnitelman kartta on oiva, mutta suunnistuskartta on aivan ylivertainen. Jos sen kanssa omille mailleen eksyy, on syytä luopua metsistään.

Yli 600 pihkaniskaa kilpaili kahtena peräkkäisenä päivänä. Maastoon jäi katkenneiden sananjalkojen ja lakoontuneen ruohon lisäksi vain yksi otsalta tipahtanut hikinauha. Sen oli heti joku avulias löytäjä nostanut puun oksaan roikkumaan.
Roskien puuttuminen metsästä ja kisakeskuksesta oli silmiinpistävää. Miten voi olla edes mahdollista, ettei nenäliinan riekaleita tai pastillirasian muovikääreitä löytynyt mistään muualta kuin roskakoreista?
Luonnon kunnioittaminen on näille kilpailijoille sisäsyntyistä. Metsä ei ole heille pelkkä kilpa-areena, vaan kokoelma rinteitä ja suppia, ojien risteyksiä ja taimikon laitoja. Metsään pääsy on joka kerralla mahdollisuus mitata kuntoaan ja taitoaan. Jokainen uusi maasto on oma seikkailunsa.
Lähtökynnyksellä vuoroaan odottivat rinnakkain sarjojen H85 ja H10 osallistujat. Siinä missä vanhempi herra enää vain vaivoin sai jalkansa nousemaan, nuori kirmasi suin päin maastoon.

Maalissa jossiteltiin reitinvalintaa ja käytiin koko kisa uudelleen mielessä läpi. Ahkerimmat lähtivät suorituksensa jälkeen vielä uudelleen metsään pieni sanko kädessään: parhaat mustikkapaikat oli tullut nähdyksi ja ehdittiin hyödyntää kisan jälkeen.
Suunnistus vaatii juoksukuntoa ja älyä. Niiden yhdistelmä näyttää tuottavan fiksuja ihmisiä. Jotakin lajin ideologiasta kertonee se, että kilpasarjat on nimetty suuraakkosin D ja H – siis damer och herrar. Juuri sillä tavalla he myös metsissä käyttäytyvät – sivistyneesti, luontoa kunnioittaen ja tietäen palaavansa rastipoluille yhä uudelleen.

Julkaistu Metsälehdessä 19/2020

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Harrastukset Harrastukset

Blogit ja Kolumnit

Kuvat