Menneisyyden muokkaaminen on joskus tehokkaampi tapa pyrkiä haluttuun päämäärään kuin muuttaa suoraan nykyisyyttä. Isä Aurinkoinen ulotti tavan valokuviin saakka.

Metsätalouden menneisyyden manipulointiin sortui heinäkuussa Yle. Se uutisoi: ”Avohakkuita tehdään, koska muuta ei juuri ymmärretä” (yle.fi/uutiset/3-1029856). Uutisen mukaan ”suomalainen metsäntutkimus on keskittynyt sadan vuoden aikana vahvasti avohakkuumalliin. Tämä on rajannut professori Tahvosen mukaan perustutkimusta”.

Näin voi väittää, kun sivuuttaa viime vuosisadalla julkaistut metsätieteelliset tutkimukset. Professori Matti Leikolan ansiokas tutkimus ”Metsän hoidon aatehistoriaa” vuodelta 1987 (Silva Fennica 21) kertoo tiivistetysti metsänhoidon oppien ja tutkimuksen virtaukset Suomessa lähtien kaskikaudesta viime vuosisadan lopulle.

Leikolan mukaan viime vuosisadan alkupuolella valtion metsissä harsinta korvattiin vähitellen selväpiirteisillä uudistamishakkuilla: männyllä siemenpuu- ja kuusella suojuspuuhakkuilla. Avohakkuita, eli metsämaan paljastamista, vierastettiin. Vielä 1958 julkaistussa Maamiehen metsäopissa suositeltiin avohakkuiden rajoittamista tapauksiin, joissa metsänuudistaminen ei ole muuten mahdollista.

Pohjois-Suomen harsintahakkuiden pilaamien paksusammalkuusikoiden uudistamiseen Metsäntutkimuslaitoksen metsänhoidon professori Olli Heikinheimo oli koetulostensa perusteella esittänyt avohakkuuta, kulotusta ja männyn kylvöä jo ennen sotia. Tämän ohjeen Gustaf Sirén esitti väitöskirjassaan 1955 (AFF 62). Näiden pohjalta Metsähallitus ja alkoi uudistaa poimintahakkuin pilattuja metsiä, jotka eivät kasvaneet eivätkä uudistuneet luontaisesti. Tämän päivän Pohjois-Suomen männiköiden kasvu osoittaa Heikinheimon ja Sirénin opit oikeiksi.

Avohakkuita käytetään, koska tutkimustulosten ja kokemuksen perusteella tiedetään, että metsänviljely on usein järkevin uudistamismenetelmä puun tuotannon kannalta.

Yksityismetsissä ei suinkaan siirrytty avohakkuisiin vuoden 1948 harsintajulkilausuman jälkeen vaan vasta 1960-luvulla. Luontaisen uudistamisen hakkuita tehtiin vielä 1965 yksityismetsissä suunnilleen saman verran kuin avohakkuita. Harvennushakkuita tehtiin kaksi kertaa enemmän kuin uudistamishakkuita.

Myös metsien hoitoa koskeva tutkimus – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – painottui vielä 1960-luvun lopulle luontaisen uudistamisen ja sen perusteiden tutkimiseen. Silloin käytännön painostamana Metla käynnisti metsänviljelyn tutkimushankkeet.

Myöskään väite perustutkimuksen laiminlyönnistä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Sirénin paksusammalkuusikoita käsitelleen väitöskirjan tutkimusote oli kasviekologinen. Lähes koko Metlan metsänhoidon osasto oli valjastettu 1960-luvun lopulle saakka metsäpuiden vuosirytmin tutkimiseen. Avohakkuumalli ei ole siis dominoinut tutkimusta vielä sataa vuotta.

Merkittävä osa yliopistojen ja Metlan metsänhoidon tutkimuksesta on ollut myöhemminkin perustutkimusta. Myös valtaosa metsänhoidon väitöskirjoista on ollut perustutkimusta. Avohakkuita käytetään, koska tutkimustulosten ja kokemuksen perusteella tiedetään, että metsänviljely on usein järkevin uudistamismenetelmä puun tuotannon kannalta.

Historian kulusta voi olla erilaisia tulkintoja ja mielipiteitä. On kuitenkin ymmärrettävä, etteivät tosiasiat – myöskään historialliset – ole mielipidekysymyksiä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Luken erikoistutkija. Kolumni on julkaistu Metsälehdessä 16/2018.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.