Peurakolarin jäljiltä maksettavakseni tullut auton peltikorjauksen 200 euron omavastuu kirpaisi vain lompakkoa – olinhan itse selvinnyt säikähdyksellä. Yli 5 000 autoilijaa vuosittain saa saman kokemuksen. Edes poliisi ei enää vaivaudu kolaripaikalle: raato kehotetaan siirtämään sivuun ja merkkaamaan vaikka muovikassilla.
Tähtitieteellisiin lukemiin verenpaineeni nousi kesäkuussa löytäessäni kolmen peuran porukan pistelemässä suuhunsa harsoilla suojattua ja kantovedellä kasteltua silpoydinhernemaatani. Kaikki meni. Palkoakaan en saanut omaan suuhuni.
Samaan aikaan löysin luettavakseni varsinaissuomalaisista peuranmetsästäjistä tehdyn haastattelututkimuksen. Teksti olikin ajatuksia avartava kokemus.
Viidennes vastaajista kertoi, että metsästysseurojen rajoitukset haittaavat valkohäntäpeuran metsästystä. Käytännön esimerkkeinä kerrotaan, että kolmasosassa seuroista ei valkohäntäpeuran metsästykseen pääse heti liittymisen jälkeen mukaan.
Monissa seuroissa on uusien jäsenten toimittava koejäseninä tietyn aikaa. Pahimmillaan seuran jäsenenä joutuu olemaan jopa useita vuosia, ennen kuin pääsee metsästämään valkohäntäpeuraa. Osassa metsästysseuroista on myös sääntö, joka kieltää ampumasta peuraa peuraporukkaan kuuluvalle seuratoverilleen – vaikka lupia jäisikin käyttämättä!
Mitä nyt pitää tehdä, jos seurat omilla säännöillään vaikeuttavat metsästämistä?
Kun maanomistaja vuokraa metsästysoikeuden, vastineena harvoin pyydetään rahaa. Kannansäätely ja peijaiset ovat olleet riittävä korvaus. Mitä nyt pitää tehdä, jos seurat omilla säännöillään vaikeuttavat metsästämistä? Pitkään on leikitty piirileikkiä, jossa metsästäjät hokevat, että kyllä me niitä lupia haetaan, mutta kun ei saada. Ja myöntävä viranomainen kehottaa hakemaan.
Tämän syksyn hirvijahtiin yhdellä Varsinais-Suomen hirvitalousalueella olisi pitänyt hakea 20 prosentin nousua lupamäärään, jotta päästäisiin edes metsänhoidon kannalta liian suureksi määritettyyn tavoitekantaan. Lupien määrä nousi kolme prosenttia – enempää ei haettu.
Metsästäjien ikääntyminen nostetaan usein ongelmaksi, nuoria ei kuulemma ole tulossa mukaan. Samaan aikaan kuulee esimerkkejä siitä, että seurueisiin ei pääse sisään – kaikin paikoin eivät edes maanomistajat itse!
Kouluihin on luotu kiusaamista estävä KiVa koulu -systeemi. Olisiko aika luoda ”ReilunMetsästysseuran™” toimintatapa, jossa maansa vuokralle antaneiden toiveet ja tarpeet otetaan oikeasti huomioon, seuroihin pääsyä helpotettaisiin ja simputukseksi luokiteltavista jäsenistön metsästysrajoitteista luovuttaisiin? Reilusti toimivan porukan kanssa on helppoa solmia pitkäaikainen metsästysvuokrasopimus.
PS. Tekstiä kirjoittaessani puhelin kilahti merkiksi saapuneesta viestistä. Riistanhoitopiiri tiedotti syyskuun valkohäntäpeurasaaliin olevan 1 817, viime vuonna samaan aikaan 772 kappaletta. Lämmin ja iso kiitos kaikille teille metsästäjille, jotka olette ottaneet peurakannan kuriin saamisen asiaksenne!
Kolumni on julkaistu Metsälehdessä 18/2018.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Reilu metsästysseura lopettaisi riistaruokinnan. Nimittäin riistaruokinnalla taataan villisikojen leviämiselle hyvät olosuhteet Suomen luonnossa.
Riistaruokinnalla pidetään yllä myös ylisuurta peura- ja metsäkauriskantaa, mikä edesauttaa borrelioosin lisääntymistä ja tietysti lisää noita kolareita.
Kaikki kolme lajia tulevat siis aiheuttamaan suomalaisille runsaasti sekä terveydellisiä että taloudellisia ongelmia ellei puututa perussyyhyn eli riistaruokintaan.
Vaikka metsästäjä olen, niin olen sitä mieltä, etteivät metsästäjät saa omilla toimenpiteillään, siis esimerkiksi riistaa ruokkimalla, aiheuttaa sivullisille haittaa tai vahinkoa.
Kirjoittajan kannattaisi ottaa neuvoistaan vaari ja itse osallistua peurajahtiin. Väitän että maanomistajat yleisesti ja erityisen mielellään otetaan seuratoimintaan mukaan.