Riikilä | Eikö olisi parempi mitata asioita, joita osataan mitata?

Ruotsissa ilmestyvä iltapäivälehti Aftonbladet palasi Metsälehden viime vuonna esittämään ihmetykseen Ruotsin ja Suomen metsien hiilinielujen erosta.

Sitoutumattomaksi sosiaalidemokraattiseksi lehdeksi luokiteltu Aftonbladet maastoutti ristiriidan herkullisesti Haaparantaan Suomen rajalle. Toimittajan toinen jalka oli Ruotsin puolella ja sen alla metsämaa suorastaan ahmii ilmasta hiilidioksidia, Suomen puoleisen jalan alla ei tapahtunut mitään.

Ero ei tietystikään ole todellinen, vaan kertoo laskentamenetelmien erilaisuudesta ja epävarmuudesta. Meillä metsämaan hiilinieluja lasketaan matemaattisin mallein, Ruotsissa arvio tehdään maaperänäytteiden perusteella.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) mukaan Suomen metsät ovat 2020-luvulla kääntyneet nieluista päästölähteeksi. Ruotsissakin hiilinielujen havaittiin romahtaneen 2020-luvun alkuvuosina, mutta uusimmat tarkistuslaskelmat osoittivat nielujen todellisuudessa kasvaneen rajusti.

Suomen kasvihuonekaasulaskennan epävarmuudet ovat ilmeisiä ja tunnettuja. Niinpä moni Luken luotettavuutta epäilevä onkin ehdottanut, että meilläkin siirryttäisiin arvioimaan hiilinieluja maaperänäytteiden perusteella.

Sillä tapaa saisimme ehkä erilaisia tuloksia. Todellisuudessa tieto metsämaiden hiilinielusta ei olisi yhtään nykyistä tarkempaa.

Maatieteilijät ovat 1980-luvulta asti keränneet samoilta koealoilta toistuvasti maanäytteitä. Ne osoittavat, että maan hiilipitoisuuden satunainen vaihtelu on niin suurta, ettei eri aikaan otettujen näytteiden perusteella pystytä kuvaamaan maahan vuosittain tai edes vuosikymmenen kuluessa kertyvän hiilen määrää – siis hiilinielua – luotettavasti.

Meillä sen sijaan pyrkimys omaan jalkaan ampumiseen on ylimuistoisesti ollut edistyksellisyyden mittari.

Aftonbladetin jutusta välittyi johtavien ruotsalaistutkijoiden epäusko myös oman maan hiililaskelmiin.

Eli siis. Sen paremmin suomalaiset kuin ruotsalaisetkaan menetelmät metsämaan hiilinielujen määrittämiseksi eivät taida oikein kenenkään mielestä olla uskottavia.

Toki ruotsalaiset ovat sen verran oman etunsa ymmärtäviä, ettei tuloksia ole kiirehditty valjastamaan perusteeksi metsien hakkuumäärien rajoittamiseen. Meillä sen sijaan pyrkimys omaan jalkaan ampumiseen on ylimuistoisesti ollut edistyksellisyyden mittari.

Metsien hiilivarannon muutoksia pystytään luotettavasti mittaamaan puuston määrän ja sen muutosten perusteella. Siihen meillä – kuten Ruotsissakin – on luotettavat keinot. Eikö olisi järkevää keskittyä mittaamaan asioita, joita osataan mitata.

Maaperän hiilinielujen kuvaamisessa olisi syytä palata yksinkertaisempiin arviointitapoihin. Pahitteeksi ei olisi, että Ruotsin ja Suomen menetelmät olisivat yhteismitallisia, mitä ne eivät nykyisellään ole.

Luke tekee kasvihuonekaasuinventaariota Tilastokeskuksen tarpeisiin virkatyönä. Arvioissa ja niistä tehdyissä päätelmissä olisi syytä noudattaa kohtuullista varovaisuutta.

Audiomedian helmikuussa haastattelema Luken pääjohtaja Johanna Buchert muistutti, etteivät Suomen hakkuiden rajoitukset tuottaisi globaalia ilmastohyötyä, vaan ainoastaan vaarantaisivat Suomen metsäteollisuuden kilpailukyvyn ja työpaikat. Viesti on tyystin toinen kuin saman talon intomielisillä tutkijoilla.

Luulisi, että pääjohtajalla olisi ainakin välillistä valtaa ja keinoja ohjata kasvihuonekaasutaseita laskevien alaistensa työtä ja heidän julkilausumiaan päätelmiä. 

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.