Professori Raija Laiho: Suota ojittamalla ei kannata pyrkiä luomaan hiilinielua

Ojitetut suometsät ovat merkittävä metsävara suuressa osassa Suomea. Uusiin ojituksiin ei kuitenkaan kannata ryhtyä, jos haluaa hillitä ilmastonmuutosta, tutkimusprofessori Raija Laiho kirjoittaa.

Luonnontilaisista soista sekä maa- ja metsätalouden käytössä olevista turvemaista on käyty runsaasti julkista keskustelua, joka on keskittynyt ilmastonmuutoksen hillitsemisen kannalta oleellisiin hiilinieluihin. Edelleen silti törmää väärinkäsityksiin, kuten Helsingin Sanomien kirjoituksessa 22. helmikuuta, jossa luonnontilassa tai lähellä sitä olevaa avosuota oli ojitettu tarkoituksena ”kunnostaa suo hiilensidonta-alueeksi, jollainen siitä tulee, kun puusto kasvaa”. Avosuota ojittamalla ei kuitenkaan luoda tehokasta hiilinielua.

Valtion aikanaan voimakkaasti tukema metsäojitustoiminta perustui puuston kasvun osalta tutkimukseen: tiedettiin, että jo alun perin puustoiset suot muuttuvat ojituksen ansiosta hyväkasvuiseksi metsämaaksi, kun taas avosoilla sekä hyvin niukkapuustoisilla ja -ravinteisilla soilla puuston kasvu jää heikoksi. Koska ojitustoimintaan liitettiin muitakin kuin puuntuotannollisia tavoitteita, kuten aluepolitiikka ja työllisyys, ojitetuiksi päätyi myös metsätalouteen kelpaamattomia soita. Määritelmästä riippuen näitä heikkotuottoiseksi jääneitä alueita on 0,5–1 miljoonaa hehtaaria, kun metsäojitettujen soiden kokonaispinta-ala on lähes 5 miljoonaa hehtaaria. Metsätalouden näkökulmasta onnistuneet ojituskohteet eivät nykyään päällisin puolin näytä kovin erilaisilta kuin kangasmetsät, ojaverkostoa lukuun ottamatta. Heikkotuottoiset ojitusalueet sen sijaan erottuvat helposti omituisina rääseikköinä.

Ojitetuilla avosoilla puuston kasvua rajoittaa yleensä ravinteiden epätasapaino suhteessa puuston tarpeisiin: typpeä voi olla runsaasti, mutta muita pääravinteita on niukasti. Ojitettuna runsastyppinen turvemaa on hiilidioksidin ja usein myös typpioksiduulin päästölähde. Kitukasvuisen puuston hiilinielu eli puustoon vuosittain sitoutuva hiilimäärä jää laihaksi lohduksi. Puuston kasvua voi lisätä tuhkalannoituksella, mutta se voi lisätä edelleen turvemaan päästöjä. Puustoon sitoutuvan hiilen määrä voi kyllä ylittää turvemaasta lähtevän hiilen määrän, mutta voimakkaasta hiilinielusta ei voida puhua. Karu niukkatyppinen avosuo puolestaan ei metsää kasva tuhkalannoituksellakaan.

Myös hyväkasvuisissa runsasravinteisissa ojitusaluemetsissä turvemaa on päästölähde. Niissä puusto voi hakkuiden välissä hyvinkin sitoa selvästi enemmän hiiltä kuin turvemaa sitä vapauttaa, eli olla maaperäpäästöä suurempi hiilinielu. Puuston poistaminen hakkuin johtaa kuitenkin pidemmällä aikavälillä siihen, että metsä (puusto + maaperä) on päästölähde. Ainoa todennettu tilanne, jossa ojitus ei johda suuriin päästöihin turvemaasta ovat keskiravinteiset tai melko niukkaravinteiset, mäntyä kasvavat suot. Niillä maan hiilivarasto voi pysyä ennallaan tai hieman jopa kasvaa ojituksen jälkeenkin, ja puusto toimii kasvaessaan hiilinieluna.

Luonnontilaiset suot ovat jatkuvasti kasvava hiilivarasto. Turvetta kertyy kuolleista kasvinosista eli karikkeista, joiden hajoaminen jää vaillinaiseksi. Tämä johtuu siitä, että suon korkealla olevan vedenpinnan alapuolisessa maassa on liian vähän happea mikrobien tekemälle kasvinjäänteiden hajotukselle. Juurikariketta voi muodostua suoraan niukkahappiseen kerrokseen, ja maan pinnalle putoavat karikkeet sekä sammalten kuolevat osat joutuvat sinne suon pinnan vähittäisen korkeuskasvun myötä. Suolla siis kasvit tuottavat itse oman kasvualustansa. Samalla muodostuu historiallinen arkisto suolla eri aikoina kasvaneista kasveista ja mikrobeista. Näiden avulla voidaan mm. rekonstruoida menneitä ilmasto-oloja. Kasvinjäänteiden ja myös turpeen kuiva-aineesta noin puolet on hiiltä, jonka kasvit eläessään yhteyttivät ilmakehästä. 

Luonnontilaisella suolla turpeen kertymän hiilinielu eli turpeeksi vuosittain kertyvän hiilen määrä on vähäinen verrattuna ojitetun suon hyväkasvuisen puuston hiilinieluun. Yksittäisten vuosien tasolla luonnontilaisen suon metaanipäästön ilmastoa lämmittävä vaikutus on myös yleensä suurempi kuin turpeen kertymän ilmastoa viilentävä vaikutus. Turpeen kertymän aiheuttama hiilidioksidin jatkuva poistuminen ilmakehästä vaikuttaa vasta pitkällä aikavälillä ilmastoon voimakkaammin kuin metaanipäästö. Luonnontilaisten soiden turpeen hiilivaraston arvo ilmastonmuutoksen hillinnässä tuleekin siitä, että turpeen hiili on ollut pitkään poissa ilmakehästä – ja voi edelleen pysyä poissa, jos suo pysyy märkänä. Tässä suhteessa turpeen hiili rinnastuu fossiilisten polttoaineiden hiileen. Turve on suurin luontainen hiilivarastomme. Puuston hiilivarasto on lyhytaikainen verrattuna luonnontilaisena pysyvän suon turpeen hiilivarastoon, vaikka puustoa ei hakattaisikaan. Hiilivarastoista puhutaan edelleen liian vähän suhteessa hiilinieluihin. Nieluista saatu hyöty on lyhytaikainen ilman pitkäkestoisia hiilivarastoja. 

Ojitetut suometsät ovat merkittävä metsävara suuressa osassa Suomea. Uusiin ojituksiin ei kuitenkaan kannata ryhtyä, jos haluaa hillitä ilmastonmuutosta.

Kirjoittaja on Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori.

Metsänhoito Metsänhoito