Metsälehden verkkosivuilla julkaistiin 12. joulukuuta Seppo Vuokon kirjoitus otsikolla “Luontopaneelin luontokatoraportti on roskaa”. Kirjoitus on herjaava ja Luontopaneelin työtä monin tavoin vääristelevä, mutta sen merkittävin ongelma ovat luonnonsuojelun tietopohjaa koskevat totuuden vastaiset väittämät. Vuokon teksti on virheitä täynnä eikä tämän vastineen tila riitä niiden kaikkien käsittelemiseen. Esitämme alla esimerkinomaisesti pahimpia vääriä väitteitä.
Ehkä pahimmin vääristelevä on tämä kohta: “Suomen metsissä lajit pääsevät siis esteittä siirtymään kuviolta toiselle”. Tämä väite on lukemattomin tutkimuksin osoitettu vääräksi. Vanhoista metsistä riippuvaisille lajeille toinen sopiva metsäalue voi olla useiden kymmenien kilometrien päässä. Tällaiset siirtymät ovat useille metsälajeille hyvin haastavia.
Vuokon mukaan monimuotoisuus on korkeampaa nuorissa kuin vanhoissa metsissä. Vanhojen metsien erityislaatuinen monimuotoisuus piilee suurilta osin huomaamattomissa eliöissä kuten hyönteisissä, sienissä ja jäkälissä. Vuokon tarkastelu kuitenkin on lähtökohtaisesti harhaista, sillä kuten hän itsekin toteaa, metsien monimuotoisuus perustuu metsäalueiden väliseen vaihteluun eikä niinkään yksittäisten kuvioiden korkeaan monimuotoisuuteen. Vuokko ei kuitenkaan tunnusta vanhojen metsien merkitystä tässä vaihtelussa. Vanhojen metsien sekä myös esimerkiksi lehtojen merkitys monimuotoisuudelle korostuu, koska niiden määrä on vähentynyt dramaattisesti ihmistoiminnan vaikutuksesta. Lisäksi myös nuorten metsien sisältämä vaihtelu on kaventunut metsänhoidon myötä, ja esimerkiksi istutukset ja taimikonhoito yksipuolistavat nuoria metsiä ja muun muassa niiden kasvilajistoa.
Vuokko pitää vanhoja metsiä virheellisen yksipuolisina elinympäristöinä. Paitsi että puuston kuolleisuus tarjoaa lahopuulajistolle elinmahdollisuuksia, se myös tuottaa laikkuja, jotka palaavat sukkession alkuvaiheisiin. Näiden mittakaava voi luonnonmetsissä vaihdella parista aarista useisiin neliökilometreihin. Tämän seurauksena vanhat metsät luonnontilaistuessaan kehittyvät monipuolisiksi, sisältäen metsän eri sukkessiovaiheita edustavia laikkuja mosaiikkimaisesti.
Vuokko vaikuttaa käsittäneen, että Luontopaneelin edustamassa ajattelussa vanhojen metsien pinta-alan maksimointi on luonnonsuojelun perimmäinen tavoite. Tämä on harhainen näkemys, koska tiukasti suojellut metsäalueet vääjäämättä muuttuvat ajan myötä kohti luonnontilaa, jolloin ne sisältävät niin nuorten, vanhojen kuin niiden väliltä olevien metsien piirteitä, kuitenkin niin että vanhojen metsien rakennepiirteet ovat vallitsevia. Kun metsänhoito ei ole aiheuttamassa elinympäristöjen yksipuolistumista, maisematason monimuotoisuus on korkealla. Tämä kaikki on todistettu lukuisin tutkimuksin.
Lopuksi, luontokadon tieteellisen todistuksen kiistäminen on karkeaa vääristelyä. Luontokadolla tarkoitetaan luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Englanniksi termi on biodiversity loss, jota koskevia tutkimusartikkeleita on julkaistu kymmeniä tuhansia. Tuore aihetta koskeva katsausartikkeli arvioi, että modernina aikana jo arviolta 150 000 – 260 000 lajia on kuollut sukupuuttoon globaalisti. Sukupuuttojen luonnollinen määrä samana ajanjaksona olisi joitain tuhansia lajeja, joten vauhti on hurja. Suomi ei ole ilmiöstä sivussa, ja maassamme elää kymmeniä myös maailmanlaajuisesti uhanalaiseksi arvioituja lajeja. Jokaisella valtiolla on vastuu turvata luonnon monimuotoisuus omalla alueellaan. Suomen luonnon uhanalaistuminen jatkuu. Metsälajiston uhanalaistuminen on hidastunut, mutta samaan aikaan metsätalous on tärkein uhanalaisuuden syy 119:lle muissa luontotyypeissä kuten puroissa ja soilla elävälle lajille.
Panu Halme on luonnonsuojelubiologian yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.
Aleksi Nirhamo on metsäekologian väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
