Vedenpinnan taso ratkaisee

Suometsistä vesistöihin valuva ravinnemäärä aliarvioitiin vuosikymmenten ajan. Miten varmistetaan, etteivät hajoava turve ja lisääntyvät hakkuut rehevöitä järviä entisestään?

Mika Nieminen arvioi, että vesistöjen kannalta haitallisimmat suometsät löytyvät Etelä-Suomesta. Puuston kasvu ja veden haihdunta on siellä suurta, joten ojitusalueet kuivuvat. Turve painuu, tiivistyy, hajoaa ja vapauttaa ravinteita. Puut eivät pysty kaikkia ravinteita sitomaan. (Kuvaaja: Seppo Samuli)

Tieteessä ja tutkimuksessa kaikki ei aina osu kerrasta nappiin. Suomessa elettiin pitkään käsityksessä, että ojitettujen suometsien ravinnepäästöt palaisivat tietyn ajan kuluttua luonnontilaisten soiden tasolle.

Näin ei kuitenkaan ole. Ojitusalueilta valuu yhä vuosikymmenten jälkeen rehevöittäviä ravinteita järviin, jokiin ja Itämereen.

”Meidän piti yhdessä hankkeessa selvittää, että kuinka kauan kuormitustason palautumisessa kestää. Havaittiin, että kuormitustasot eivät palaudu”, kertoo Luonnonvarakeskuksen (Luke) johtava tutkija Mika Nieminen.

Uusia havaintoja on puitu näkyvästi julkisuudessa muutaman vuoden ajan. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että suometsistä valuu vesistöihin typpeä ja fosforia arvioitua enemmän, mutta ravinnevalumien tarkoista määristä on vielä erilaisia tuloksia.

(Grafiikka: Tiina Aaltonen)

Ongelmana maatuva turve

Suometsien ravinnevalumat uhkaavat kasvaa, kun ojitusalueiden hakkuut kiihtyvät.

Niemisen olettaman mukaan vanhojen ojitusmetsien päästöt lisääntyvät, koska soiden turvekerros kuivuu ja hajoaa yhä syvemmältä. Suometsien puusto kasvaa ja haihduttaa vettä, ja ilmastonmuutos saa lämmön johtumaan yhä syvempiin turvekerroksiin.

”Alustavina tuloksina on nähty, että mitä maatuneempaa turve on, sitä suurempia ovat ravinnehuuhtoumat.”

Niemisen mukaan suometsissä ykkösasia on ehkäistä turpeen lisähajoamista ja ravinnevalumia. Kun ravinteet lähtevät liikkeelle, niitä on vaikea pysäyttää.

”Ongelma on, että menetelmät, joilla yritetään siepata jo ojiin päässeitä ravinteita, ovat heikkotehoisia. Esimerkiksi laskeutusaltaat pidättävät kiintoaineesta vain 30–40 prosenttia – ravinteista puhumattakaan”, Nieminen sanoo.

Apua puuston käsittelystä

Tärkeintä on säädellä suometsien vedenpintaa niin, ettei turve hajoa lisää etenkään suon syvissä kerroksissa.

”Vaikutetaan siihen, että vedenpinta ei vajoa kuivinakaan kesinä kovin syvälle”, Nieminen sanoo.

Toisaalta toista ääripäätä eli vedenpinnan nousua tarpeettoman ylös pitää myös ehkäistä, sillä sekin lisää ravinnevalumia. Vedenpintaa tulee tutkijoiden mukaan yrittää säädellä vettä haihduttavan puuston määrällä eli hakkuilla ja jatkuvapeitteisellä kasvatuksella.

”Ihan tarkkaa tietoa ei vielä ole, miten hyvä kuivatustila pystytään ylläpitämään puuston käsittelyllä”, Nieminen kertoo.

Tieteenalat yhteistyöhön

Ojia voidaan joutua kunnostamaan, mutta suometsien laajojen avohakkuiden tulisi ravinnepäästöjen näkökulmasta olla historiaa.

”Jos ojat tukkeutuvat kokonaan, on aika selvää, että niitä tarvitsee jollain tavalla avata. Tutkimusta on käynnissä, ja näyttää siltä, että jos puustoa on, pärjätään 50–70 senttiä syvillä ojilla.”

Niemisen mukaan tutkimuksessa tarvitaan erityisesti intensiivialueita eli suometsiä, joilta mitataan samaan aikaan kaasupäästöjä, huuhtoumia, vedenpintaa ja puuston kasvua ja otetaan ravinnenäytteitä.

”Jos halutaan ymmärtää prosesseja, pitää olla tutkimusalueita, joilla monen tieteenalan edustajat ovat koossa samaan aikaan.”

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Metsänhoito Metsänhoito

Keskustelut