Viimehetken murheita

”Oletko sinä nyt ihan varma? Mitä jos sinulla alkaa kaduttaa? Onhan se iso määrä rahaa. Ja miten sinä ehdit kaiken, kun olet niin kiireinen muutenkin?”

Isä metsätöissä 80-luvun alussa.

Äiti murehti puhelimessa ja kuulin, että hän oli taas valvonut ja pyöritellyt näitä mielessään uudestaan ja uudestaan. ”Olen varma”, vastasin, vaikken ehkä ollutkaan. Mutta nyt oli myöhäistä empiä. Juna oli jo liikkeellä.

Olimme tehneet metsäasiantuntijan kanssa suunnitelmat valmiiksi ja sopineet kaupantekopäivän, joka läheni kovaa vauhtia. Vaikka äiti oli helpottunut siitä, että ratkaisu metsätilan jatkolle oli löytynyt, hän oli öisin herännyt pohtimaan kaikkia mahdollisia uhkakuvia, jotka voisivat toteutua. Ja aamuyön tunteinahan huolet saavat jättimäiset mittasuhteet. Minä itse en ollut vielä huolissani, mutta äidin huoli tarttui.

Mitä jos isä kuolee? Jossain vaiheessa varmasti, mutta ennen kuin minä olen oppinut tarpeeksi? Mitä jos minä kuolen? Sekin ilmeisesti tapahtuu joskus, mutta jos kuolen ennen kuin olen saanut velat maksettua? Mitä jos maastopalot hävittävät koko metsän? Mitä jos puunostajat viilaavat minua linssiin? Mitä jos myrsky tuhoaa parhaan puuston? Mitä jos jokin männynhävittäjätermiitti jyrsii omaisuuteni maan tasalle? Metsäalan yleislakko? Talouskriisi? Meteoriitti?

Huolehtiminen on inhimillistä ja joskus järkevääkin, mutta ylenmääräinen uhkakuvien kehittely ei.

Huolehtiminen on inhimillistä ja joskus järkevääkin, mutta ylenmääräinen uhkakuvien kehittely ei. Pahin yhdistelmä on vilkas mielikuvitus ja taipumus murehtimiseen. Sillä setillä saa stressin, paniikkihäiriön ja vatsahaavan alta aika yksikön. Minunkin vatsanpohjaani kasvoi painava möykky.

Oloani helpottaakseni mietin sitä, kuinka paljon helpommalla minä voin ottaa metsät hoitooni kuin isäni. Hänelle metsänhankinta osui 80-luvun alun talouskriisin aikaan ja hän oli saanut metsänhankintaa varten vain kahden vuoden lainan kohtuuttomalla korolla. Samaan aikaan hän maksoi aravalainaakin ja teki töitä metsurina. Kai minä olen vähän perinyt isäni sitkeyttä ja selviän paljon helpommissa olosuhteissa?

Rajan taakse jäävä perunamaa.

Oli isälläkin ainakin yksi murhe. Metsätilakaupassa isän ja äidin pieni perunamaa jää minun puolelleni. Isä tuskaili, että missähän he jatkossa kasvattavat pottunsa, kun kasvimaakin jää rajan taa.

 

Lue Minnan aikaisemmat blogikirjoitukset:

Perheemme kuuma peruna

Hyppy kohti tuntematonta

Metsätilan sukupuolenvaihdos ja muita outoja termejä

Kauppa näyttää toteutuvan

Onneksi on metsäasiantuntija

 

Kommentit

Ei vielä kommentteja.

Metsänomistus Metsänomistus

Kuvat