Ju fler rävar och mårdar desto färre sjukdomsbärande fästingar

Eliitti metsästäjät ovat suurin uhka Suomen metsäluonnolle – harrastus on tarpeeton haitta hupeneville lintu populaatioille.
Suomen metsissä käy vuosittain kymmeniä tuhansia ”harrastajia”, jotka kutsuvat toimintaansa ”kananhoidoksi”. Samaan aikaan kun puhumme luontokadosta ja elintilan kapenemisesta, on nostettava kissa pöydälle: nykyinen metsästyskulttuuri ja erityisesti niin kutsutut eliittimetsästäjät ovat muodostuneet merkittäväksi ja tarpeettomaksi uhaksi luonnon monimuotoisuudelle laajoilla aloilla Suomessa.   Varuste markkinointi on hyödyn kerääjä,  penaalin tylsimmät yrittävät kilpailla kirkkaimmalla torvella.

Metsästysseurojen sisällä käytävä johtajuuskilpa ja pikkutarkka sääntöhallinta ovat muodostuneet henkiseksi vankilaksi, joka on pimentänyt itsenäisen ajattelun viimeisetkin rippeet. Kun energia kuluu puheenjohtajien pätemiseen, reviirikiistoihin ja byrokraattiseen pykälien viilaamiseen, häviää yhteys siihen elävään todellisuuteen, jota metsä edustaa.
Metsästäjästä on tullut sääntökirjan ja organisaatiohierarkian vanki. Omaa ajattelua ei enää tarvita – eikä sitä suvaita – sillä järjestelmä sanelee, mitä saa ampua ja milloin. Tämä hallinnan tarve ruokkii ”eliitin” illuusiota siitä, että luonto olisi heidän hallitsemansa tehdas, jota johdetaan sääntömääräisissä kokouksissa. Tässä valtataistelussa luonnon monimuotoisuus on vain sivuseikka.  On ammuttava kiintiö metsot ( vaikka viimeine), maasturi  100 k euron varusteet hankittu ja koirat tarvitsee hajut  , tapetaan  turhaa tuhansia lintuja ! Se on Eliitti metsästystä 600 km kotonta!
Tässä sääntöjen hämärtämässä maailmassa kettu nähdään vain ”haitallisena” kilpailijana tai maalitauluna, jolla pönkitetään omaa statusta saalistilastoissa. Se kaikkein tärkein on unohtunut: ketun hyöty luonnolle.

Lopulta jäljellä on vain joukko miehiä, jotka riitelevät säännöistä ja statuksesta, samalla kun viisas kettu katselee kallion laelta vapaana voittajana – täysin piittaamatta heidän naurettavista hierarkioistaan ja varusteihin menneistä rahoista.

Noi on  ollut muistan,  mutta  uus´ etelän tulokas muutti fiiliksen.   –Joskus pienten seurojen hallinnossa valta voi nousta hattuun. Jos kirjuri tai puheenjohtaja ottaa turhan virkamiesmäisen roolin, se syö harrastuksen rentoutta ja aiheuttaa turhia jännitteitä jäsenten välille. Kuka on tärkein liiton edustaja.
Harrastelehdet keskusteluareenana: Lehdet, kuten Metsästäjä tai Erä, varustemainosten  välissä heijastelevat usein näitä valtataisteluita. Toisaalta niissä korostetaan vastuullisuutta ja lakien noudattamista (liittojen ääni), mutta lukijakirjeissä kuuluu usein juuri tuo huoli harrastuksen muuttumisesta pelkäksi suorittamiseksi ja sääntöjen kytistelyksi  ymmärtämättä  Ketun viisautta hoitaa luontoa.

Onko ”kannansäätely” vain veruke tappamiselle?
Metsästystilastot kertovat karua kieltä: satojatuhansia metsälintuja, sorsia ja jäniksiä ammutaan vuosittain. Samalla puhutaan huolestuneena kauppojen ruokahävikistä. Miksi ihmeessä meillä on edelleen valtava hinku tappaa eläimiä luonnosta, vaikka kaupat ovat jo valmiiksi täynnä ruokaa?
Erityisen kummallista on ketun metsästys. Meille tarjoillaan ”pienpetopoistoa” ja ”kannansäätelyä” ikään kuin ne olisivat tieteellisiä välttämättömyyksiä. Todellisuudessa nämä ovat usein vain keksittyjä verukkeita olemattomille ongelmille – termejä, joita ”penaalin hävittäneet sihteerit” ja kabineteissa viihtyvät ministerit keksivät oikeuttaakseen harrastuksen.
Luonto osaisi elää aivan mainiosti itsekseen ilman riistamiesten kokouksia. Esimerkiksi kettu on mainettaan parempi, älykkäämpi ja hauskempi kuin lähellä metsästävä naapuri. Se pitää myyräkannat kurissa, mikä tutkimusten mukaan hillitsee borrelioosi punkkien leviämistä. Kettu tekee siis todellista terveystyötä, josta hyötyvät sekä ihminen että muu luonto. Silti se on monelle  Jahti lehden saajalle vain maalitaulu.
Nyky metsästys on kaukana perinteisestä eränkäynnistä. Viikonloppuisin tienvarret on miehitetty aseistetuilla miehillä ja maastureilla ajetaan satoja kilometrejä yhden ketun- tai jänisajon perässä. Tunnelma muistuttaa paikoin sotatilaa enemmän kuin luonnon kunnioitusta. Eläimet, kuten ilves, tarvitsevat saaliinsa elääkseen, mutta ihminen tuntuu tekevän sitä vain huvikseen.
On aika kysyä, onko metsästyskorttitutkinnossa ja koko harrastuksessa kyse enää mistään muusta kuin tappamisen halusta, joka on verhottu hallinnolliseen jargoniin. Luonto ei kaipaa ihmistä ”hoitamaan” itseään – se kaipaisi vain rauhaa.

Miksi meillä on kiire muuttaa suot hiilidioksidiksi taivaalle, kun voisimme luoda suomalaista korkean teknologian vientiä pienemmillä volyymeilla ja moninkertaisella katteella? On aika lopettaa turpeen halventaminen pelkäksi polttopuuksi.  Datakeskuksien kautta syöttää ilmaiseksi  Amerikkaan.