Mihin suuntaan metsäpolitiikkaamme pitäisi viedä?

Suomi voi olla henkisesti pieni, mutta harvaan asuttu, eli meillä on henkeä kohti runsaasti luonnonvaroja.

Suhdannekatsaus on mielenkiintoista luettavaa. Puunmyyntitulot ovat kehittyneet myönteisesti, mutta kantohinnat ovat kuin kuolleen miehen aivokäyrä. Hyvin on linja pitänyt, ja metsänomistajan osuus voitoista ei ole noussut, joskaan ei alentunutkaan, kun reaaliset kantohinnat ovat pysyneet samoina jo pitkään.

https://www.luke.fi/wp-content/uploads/2018/10/Metsasektorin-suhdannekatsaus-esitys-11102018.pdf

Luin juuri Hesarin jutun jonka Panu linkkasi. Metsiin liittyviä ehdotuksia:

Tarkastellaan uudelleen metsälakia tavoitteena pidentää metsien kiertoaikoja ja tuottaa siten lisää kasvua. Puun polton vähentäminen. Lahopuun lisääminen. Ekologisen kompensaation säätäminen pakolliseksi. Tuulivoiman suojaetäisyyksien poisto. 2035 hiilineutraaliudesta kiinni pitäminen.

Kommentti HS:

2035 hiilineutraalius ei ole näin kireällä aikataululla realistinen ilman miljardiluokan kerrannaishaitat vuosittain (!) aiheuttavia hakkuurajoituksia. Professori Ilkka Leinonen on koonnut hyvän tiivistelmän siitä miksi metsien hiilinieluilla ei pidä tavoitella hiilineutraaliutta. Kannattaa tukea ennemminkin puun varastointia rakenteisiin ja teknisiin hiilinieluihin.

Metsien kiertoaikojen ja uudistamisjäreyden säätelystä koituu ongelmia: metsät varttuvat paljon aiempaa nopeammin päätehakkuujäreyteen. Jos sovelletaan järeyskriteeriä, kiertoajat eivät pitene. Jos sovelletaan ikäkriteeriä, puut kasvavat ylijäreiksi sahoille. Saadaanko tällä keinoin lisäkasvua, se riippuu lähtötilanteesta.

Puun poltto on jo vähentynyt, kun energiabuumi meni ohi. Tarve voi taas kasvaa sähkön hinnan noustessa – esimerkiksi datakeskusten nostaman sähkön kysynnän vuoksi. Kannattaa jättää markkinoiden ohjaukseen, meneekö pienpuu sellutehtaalle vai kaukolämpölaitokseen. Hajautetun puun polton mahdollisuuden säilyttäminen on myös huoltovarmuuskysymys.

Lahopuuta tulee nykyisillä metsänhoidon ohjeilla ja metsätuhoilla nopeasti lisää. Määrää seurataan muun muassa metsäsertifioinnissa [ja] ennallistamisasetuksessa. Tässä kohtaa ei tarvita lisää sääntelyä. Ekologisen kompensaationkin pitäisin vapaaehtoisena.

Metsissä ei saa tehdä mitä tahansa. Minimitason määrää PEFC-metsäsertifikaatin kriteeristö. Kasautuva sääntely pienentää metsätalouden pinta-alaa: metsätalouden rajoitetussa käytössä tai hakkuiden ulkopuolella on noin neljännes metsämaan pinta-alasta. Hakkuissa on huomioitava esimerkiksi petolintujen pesät ja liito-oravien elinpiirit.

Ennallistamisasetuksen mukanaan tuomia metsäomaisuuden käytön rajoituksia pelätään yleisesti: aiheellisesti tai aiheetta, mutta ilmiö on todellinen. Metsänomistajat kokevat metsätalouden tulevaisuuden tällä hetkellä muutenkin epävarmana, kun metsäteollisuuden kilpailukyky on heikentynyt. Metsien käytön voidaan siten odottaa vähenevän markkinaehtoisesti.

2. kommentti:

Päästötase paranee lisäämällä nieluja tai vähentämällä päästöjä. Avainsana on metsien osalta juurikin ”lyhyen tähtäimen”. Jo keskipitkällä aikavälillä metsien vanhentaminen pienentäisi kokonaiskasvua johtuen siitä, että metsikön kasvu on absoluuttisesti suurimmillaan keski-iässä.

Hyviä ja haitattomia metsien kasvun lisääjiä ovat esimerkiksi tuhkalannoitus turvemaan metsissä ja jalostetun siemenen käyttö avohakkuun jälkeisessä metsänuudistamisessa. Turvemaan ilmasto- ja vesistöpäästöjä saadaan alemmiksi nostamalla veden pintaa soilla ja ennallistamalla niitä.

Jos halutaan käyttää ekologista kompensaatiota tehokkaasti, voidaan velvoittaa esimerkiksi kompensoimaan metsän pysyvä hävitys, eli alueen siirtymä toiseen maankäyttöön. Sitähän tekevät erityisesti julkiset toimijat rakentaessaan uusia teitä, junaratoja ja voimalinjoja. Fingrid taitaa olla suurin yksittäinen metsäkadon aiheuttaja maassamme.

3. kommentti:

Jos joku metsänomistaja ei vielä tunne viimeaikaisia metsänhoidon muutoksia, hän ei ole seurannut aikaansa. Tapion metsänhoidon suosituksista kannattaa aloittaa opiskelu. Puunhankinnan ympäristötavoitteista viestitään hyvin aktiivisesti somessa ja eri toimijoiden asiakaslehdissä. Metsänhoitoyhdistykset ovat muuttamassa leimikon suunnittelua metsänomistajalähtöisemmäksi, eli toiveet kysellään aiempaa tarkemmin.

Kuten ollaan monesti aiemmin jo keskusteltu: metsänhoidon suositukset ja metsäsertifiointi (PEFC ja FSC) eivät ole ainoat keinot, joilla pyritään metsätalouden ekologiseen kestävyyteen. Sertfikaatit kattavat 90-prosenttisesti kaikkien omistajaryhmien metsät, joten laaja pinta-ala tehostaa vaikutuksia. Näiden lisäksi käytetään suojelualueita, talousmetsien luonnonhoitoa, Metsähallituksen alue-ekologista suunnittelua, metsä- ja luonnonsuojelulakien suojaamia elinympäristöjä, uudistuvaa lainsäädäntöä (esim. lintujen pesimäaikaiset hakkuurajoitukset) ja ennallistamista.

Metsäammattilaiset ovat muistuttaneet ennallistamisen suorista kustannuksista ja talousvaikutuksista. Ennallistamisasetuksen soveltamisen suunnittelu (pinta-alat ja toimet) on käynnissä, joten nyt on se hetki, jolloin lopputulokseen voi vielä vaikuttaa. Jos medioissa ei anneta asioista oikeaa tietoa tai asioita valmistellaan salassa, huhut ja luulot valtaavat mediatilan.

4. kommentti:

Vastauksena Sirkka-Liisa Peltoselle ja Leena Jokelalle.

Soiden osalta kannattaa lukea suontutkijoiden mielipide 16.8. otsikolla: Metsäojitettuja soita on ennallistettava harkiten.

Tietyllä samalla suolla ei tietenkään yritetä ennallistaa ja tehostaa puun kasvua yhtä aikaa, vaan nämä ovat eri alueita.

Veden pinta nousee ennallistettaessa luonnontilaisen suon tasolle. Tason nostosta on hyötyä myös puuntuotannossa jatkavassa talousmetsässä, mutta maltillisemmin: puiden juuristoille jätetään noin 30 sentin kuivavara. Lyhytaikainen kevät- tai syystulva ei haittaa, kunhan vesi ei seiso suolla pitkiä aikoja.

Kunnostusojituksen päästöpiikki lienee pienempi kuin ennallistamisen. Samalla kun kaivuri menee suolle, saadaan vesiensuojelun rakenteet kuntoon. Kuusivaltaisissa erirakenteisissa rehevissä korvissa voidaan joskus tehdä jatkuvaa kasvatusta, jolloin ojien kunnostusta tarvittanee vähemmän.

5. kommentti:

Ennallistamisen moninaisista vaikutuksista on tehty kolmeosainen Luonnonvarakeskuksen blogisarja, joka löytyy hakemalla viimeisen osan otsikolla: Soiden ennallistamisen vesistöhyötyjä maltettava odottaa.

Kunnostusojitus tai uuden ojan lisääminen vanhojen ojien väliin parantaa puuston kasvua. Jos suolla on samaan aikaan veden pinta melko korkealla, turvetta ei hajoa tarpeettomasti, mikä auttaa hillitsemään ravinne- ja ilmastopäästöjä. Tällainen suo tuottaa hyvin puuta, mutta ei välttämättä hyvin paljon päästöjä.

Joillakin pitkään ojitettuina olleilla soilla turvekerros saattaa olla jo ojituksen seurauksena ohentunut sen verran, että ylimääräisiä päästöjä ilmaan ja vesiin ei synny verrattuna kangasmetsiin. Tällaisia alueita ei kannata vääntää takaisin soiksi.

Jos kaikki aikoinaan ojitetut yli 4 milj. hehtaaria ennallistettaisiin ja puusto poistettaisiin, menetettäisiin noin viidennes metsien kokonaiskasvusta eli 20 milj. kuutiometriä. Ennallistettaviksi valittavat alueet osaavat alan asiantuntijat valita parhaiten, mutta on puhuttu noin 1 milj. hehtaarin määrästä. Siinä on tekemistä pitkäksi aikaa.

6.

Joidenkin mielestä luonnonarvot jäävät aina jalkoihin, kun lobbauskoneisto on niin iso. Entä mitä on tieto, jota vaikka ennallistamisen päätöksenteossa tulisi hyödyntää? Kestävän kehityksen periaatteiden mukainen päätöksenteko huomioi ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset näkökohdat. Lainsäädännön hankkeiden ja niiden käytäntöön toimeenpanon pitää siis tuottaa ja käyttää hyväksi luotettavaa (mielellään tutkittua) tietoa kaikista näistä. Myös lobbausjärjestöt tuottavat osaltaan tietoa ja antavat lausuntoja hankkeista. Niitä ei kannata väheksyä tai sivuuttaa, koska ne ovat osa kansalaisyhteiskuntaa.

Ekologinen kompensaatio voi liittyä mihin vain elinympäristön heikentämiseen, eli metsän hävittämiseen rakentamisessa, kaivoksiin, hakkuisiin tai ojituksiin. Miten lainsäätäjä sen tulevaisuudessa haluaakaan määritellä.