Eteläsuomalaisen tyvilahokuusikon hakkuussa kertyy niin paljon laholumppia, että tuhlausta niitä olisi kaikkia jättää metsään.

Huilauspaussi voisi tarkoittaa sitä, että maaperän hajotustoiminta vilkastuu, kun maahan tulee yhtä aikaa lisää valoa, lämpöä ja hajotettavaa kariketta. Samaan aikaan kasvillisuuden ravinnetarve on pienimmillään joten maaperä saa ”elpyä”. Ennen puhuttiin kuusikoiden kunttaantumisesta, jota kai esiintyi erityisesti paksuhumuksisissa pohjoissuomalaisissa paksusammalkuusikoissa. Näitä aurattiin männylle, ja hyvinhän ne alkoivat kasvaa, paitsi ns. absoluuttiset kuusimaat, jotka olivat alavia ja maalajiltaan hienojakoisia.

Jos  puhutaan pimeästä ja siksi maaperältään kylmästä + happamasta kl 03-04 kuusikosta, valon määrän lisääntyminen varmasti tervehdyttää maaperää. Itse en kuitenkaan osaa ajatella aukkoa maaperän tervehdyttäjänä, koska ongelmana on tässä tapauksessa huonosti hoidettu eli liian pimeäksi päästetty yksipuolinen kuusikko. Vastaava tilanne voisi olla karuhkolla kasvupaikalla oleva harsintahakkuiden seurauksena heikosti kasvava kuusikko.

Jos puustona on ajoissa harvennettu kuusivaltainen sekametsä, maaperä ei happane, eikä mikrobitoiminta muutenkaan näivety. Sen sijaan suuri määrä puustoa tuottaa suuren määrän kariketta ja sekapuustoisuus huolehtii karikkeen laadusta. Lisäksi sienilajisto on kehittynyt monipuoliseksi ja sillähän on suuri merkitys maaperän hyvinvoinnille ja ravinnekierron toimivuudelle.

Avohakkuun seurauksena yleensä maaperä muokataan, jolloin sienirihmastot kärsivät ja maaperän eroosio sekä ravinteiden huuhtoutuminen lisääntyy. Tällöin avoin vaihe  johtaa sadan vuoden takaisen kirjallisuuden mukaan maaperän laihtumiseen, ei elpymiseen. Sikäli järkevä ajatus, että kun teoriassa maaperän ravinteet kiertävät, huuhtoutuminen aiheuttaa pysyvää vahinkoa. Sen sijaan puusto sitoo ilmasta hiiltä ja sen päätyminen osaksi kiertoa on yksi edellytys metsän hyvinvoinnille. Aukkovaiheessa hiiltä nopeasti hajotetaan ja sitä päätyy takaisin ilmaan enemmän kuin maahan sitoutuu. Tällöin eloperäisen materiaalin määrä maassa vähenee, samoin tietysti mikrobitoiminta. Harjumaastossa, jossa eloperäisen aineen määrä on muutenkin vähäinen, oletan tämän olevan erityisen haitallista.

Pioneerilajien tervehdyttävä vaikutus on tietysti totta, mutta luonnossa se ei tapahdu muokatun avohakkuuvaiheen kautta. Lisäksi talousmetsässä aukot toistuvat luonnottoman usein.

Pohjustaako Gla siirtymistä jatkuvaan kasvatukseen? Siinähän kuvaamasi muutokset ovat lievempiä. On hyvä että muistetaan maaperä, sieltä se puun kasvu lähtee!

Luonto muokkaa itsekin maaperää; näitä prosesseja ovat puiden kaatuminen juurineen ja metsäpalo.

Avovaiheen lehtipuut eivät yleensä säily kiertoajan lopulle saakka, vaan lyhytikäisempinä poistuvat jo harvennushakkuissa, jolloin lopputulos on puhdas kuusikko. Mäntykankailta se saattavat puuttua kokonaan. Jk:ssakin on kai vaikeaa saada syntymään tai säilymään sekametsä?

Avovaihe kiihdyttää karikkeen hajoamista, mutta toisaalta pintakasvillisuuden elpyminen pidättää niitä. Avohakkuu ja maanmuokkaus kyllä lisäävät huuhtoumia lyhytaikaisesti, mutta ravinteita poistuu myös poistetun puuston mukana sekä hakkuista riippumattomana luonnonhuuhtoumana, joten aivan täysin sitä ei voi välttää. Ravinteita tulee lisää rapautumisesta ja sadeveden mukana. Niitä voi palauttaa myös lannoittamalla. Puuston kasvun lisääntyminen lisää kariketta joka kasvattaa humusta. Jos katsotaan kiertoajan yli, avohakkuumallissa humusmäärä vaihtelee enemmän kuin jk-mallissa mutta suurempi keskikasvu kompensoi koska silloin karikettakin tulee enemmän. Jos humus on kovin ohut, voi olla hyvä soveltaa vain varovaisia poimintahakkuita.

Luonnonhuuhtouma on muistaakseni  n. 80 % kokonaishuuhtoumasta. Maanmuokkaus voi aiheuttaa paikallisesti ravinteiden lisähuuhtoutumaa mutta siihen voi vaikuttaa mm. muokkaustavan valinnalla (suunnalla ja katkoilla äestyksessä, ojitus-ja naveromätästyksessä) ja vesistöjen ja ojan varsien suojakaistoilla .  Kääntömätästys lienee paras tapa vähentää muokkauksen aiheuttamaa huuhtoumaa säilyttäen samalla muokkauksen tuoma hyöty taimien kasvulle.

Viljellyillä pelloilla on ainakin uudistavaa vaikutusta ns. huilausvuodella. Mutta sitä ei nykyaikana kai juuri käytetä muuten kuin vain viljelykiertoa harrastamalla.

Suuri osa ravinnekierrosta on puilla sisäistä kiertoa.  Puiden ravinteet ei poistu käytöstä ennen kuin puut korjataan. Silloinkin osa ravinteista jää  kantoihin, juuristoon , hakkuutähteisiin ja karikkeeseen.  Ilmastakin tulee maaperään typpeä myös esim. leppien juurinystyröiden (vaimitäneoli) kautta.