Meikäläisen kolumneista saattaa välittyä kuva metsänomistajalle perin ankeasta maailmasta, jossa kaiken maailman ollikaiset ja kotiahot juonivat puuntuottajien pään menoksi.
Kuva ei ole valheellinen, mutta yksinään kovasti vino. Parhaimmillaan metsänomistaminen ja hoitaminen on upeaa puuhaa.
Pää tuulettui, kun pääsin pitkästä aikaa moottorisahan kanssa omaan metsään.
Ulkoilmasta nautiskelu on jäänyt vähiin sen jälkeen kun raivuuhommat syksyllä päättyivät, en näet ole niin sanotusti sauvakävelevää tyyppiä…
Mutta nyt sain raikasta länsirannikon meri-ilmaa palkeiden täydeltä. Kelikin oli juuri sen verran pakkasen puolella, että hanskat pysyivät kuivina. Eikä loppusyksyn synkkyydestäkään ollut jäljellä kuin hämärä muisto, kun ohut lumikerros peitti maan.
Kiirekään ei painanut päälle. Tällä kertaa ei tarvinnut miettiä, millä ajalla saisi luvatut sata mottia hankintapuuta kasalle. Riitti, kunhan tekisi äitimuorille ja suvun mökille parin vuoden polttopuut. Pari metsäkärryn kuormaa savotasta taisi kertyä. Sai siis sahailla ihan rauhassa.
Mikä hienointa – rehellisesti sanoen yllättävää – jaksua riitti sahailla koko keskitalvisen päivän aamusta iltapuhteeseen, edes selkää ei kolottanut. Taidanpa jatkossa kirjata kuntosalikortin metsätalouden menoksi…
Muistan, kuinka istuttaessani tavoittelin tavallista parempaa metsää enkä säästellyt taimia.
Toki omin käsin istutettuun metsään palaaminen muistuttaa väkisinkin iän karttumisesta. Silti on erinomaisen palkitsevaa, kun huomaa, kuinka parikymmentä vuotta mättäillä kasvaneet kuuset ovat venähtäneet toistakymmenmetrisiksi puiksi.
Niiden tyvistä sai vaivattomasti viisimetrisen rangan. Ja monesta olisi saanut vielä kolmimetrisen latvapöllinkin, mutta karsintaurakka suhteessa saadun lisäpuun määrään olisi ollut älytön. Ajomies lupasi kerätä latvat oksineen omaan hakerankakasaansa.
Muistan, kuinka istuttaessani tavoittelin tavallista parempaa metsää enkä säästellyt taimia. Istutustiheys kohosi yli 2 000:een hehtaarilla – mitäpä sitä pienellä alalla nuukailemaan.
Melkein kaikki istutetut taimet olivat lähteneet kasvuun. Siitä ei kylläkään seurannut tavoiteltua parhautta – moni runko oli niukan kasvutilan vuoksi jäänyt ruipeloiksi.
Malttaisikohan ensi kerralla olla istuttamatta turhia taimia? Pikkuisen säästyisi rahaa, ensiharvennukseen varttuisi järeärunkoisempi puusto ja harvennettavaakin riittäisi yltä kyllin.
En katsonut, mitä Tapion harvennusmallit sanovat lehtomaisen maan kuusikon ensiharvennuksesta, mutta olen koettanut seurata puuntuotoksen evp professori Jari Hynysen neuvoa harventaa istutuskuusikot varhain ja voimakkaasti.
Maisema muuttuu rajusti, kun umpitäysi istutuskuusikko muuttuu väljäpuiseksi kasvatusmetsäksi.
Rankka harvennus vaatii karua luonnetta, mutta, sikäli kun Hynystä on uskominen, puuston kasvu ei harvennuksesta häiriinny. Kymmenen vuoden kuluttua valtapuut ovat jo tukin jossei kahdenkin mitassa.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kommentit
Ei vielä kommentteja.
Haluatko kommentoida artikkelia? Voidaksesi kommentoida artikkelia sinun tulee kirjautua sisään.
Kirjaudu sisään