”Nyt pitää katsoa, mihin astuu”, varoittaa Lupa- ja valvontaviraston luonnonsuojeluasiantuntija Ville Vuorio kesäkuussa.
Lähestymme vehmasta pohjoiskarjalaista koivikkoa ja sen takana olevaa pientä lammikkoa Joensuun reuna-alueilla.
Lammikko on Suomen harvinaisimman sammakkoeläimen, salamantereihin kuuluvan rupiliskon, lisääntymislampi.
Parisataa askelta myöhemmin Vuorio pysähtyy ja osoittaa maahan.
”Siinä se nyt on.”
Kasvuston alla pötköttää 15-senttinen tumma mötikkä. Koleassa säässä hitaasti liikkunut otus olisi satavarmasti jäänyt itseltäni huomaamatta viime kesän ruskeiden lehtien ja heinien seasta. Onneksi on harjaantunut opas mukana.
Mutta havainto on poikkeuksellinen mestarillekin.
”Todella harvinaista. Olen näyttänyt rupiliskolampia ryhmille parikymmentä kertaa, emmekä ole koskaan aiemmin nähneet näitä maalla.”
Kadonnut kotilampi
Vuorio tunnistaa jähmettyneen yksilön vanhaksi naaraaksi.
Pulska olemus ja kulkusuunta kertovat, että eläin on matkalla lammikkoon rinteen juurella. Sinne sen on määrä laskea noin 300 munaa, joista kehittyy toukkia 2–4 viikossa.
Lammikon rannassa odottaa toinen yllätys. Paikalla on vain ruohottunut allas ilman vettä. Painauman reunoilta voi arvailla, mihin asti vesi tavallisesti ulottuu.
”Tähän tulee vettä vasta silloin, kun viereinen lampi täyttyy sulamisvesistä ja liiat vedet valuvat tähän lampeen.”
Vähäluminen talvi ja poikkeuksellisen matala pohjavesi näkyvät kuivuneiden pihakaivojen lisäksi myös täällä, rantamintun ja hirven jälkijonon koristamalla kohteella.
”Tämä on ensimmäinen vuosi, kun näen, että tämä on keväällä kuiva. Kun ilmasto muuttuu, myös lampien vesitalous muuttuu”, Vuorio harmittelee.
Mitä kuivunutta lampea kohti kulkevalle naaraalle sitten tapahtuu, kun vettä ei olekaan?
”Ne ovat olleet olemassa miljoonia vuosia ihmistä pidempään ja lisääntymisikäisiä kymmenisen vuotta. Yhden vuoden hasardi ei yksilöä tapa – se palaa ensi keväänä uudelleen”, Vuorio sanoo.
Hänkään ei pysty sanomaan, osaako kotilampensa tänä kesänä menettänyt eläin suunnistaa naapurilammelle, joka sekin sopisi lisääntymispaikaksi.
Kranttu rupilisko ainakin on.
”Lammen pitää olla kalaton, ja veden tulee säilyä siellä muodonvaihdoksen loppuun asti elo-syyskuulle. Ympäristön pitää olla riittävän ravinteikas. Kaikkien Suomen lisääntymislampien rannalla on vähintään lehtomaista kangasta ja suolampien ympärillä lettoa.”
Rupiliskon suosikkimaisema on luonnontilainen mosaiikki, jossa pienvedet, kosteikot ja lehtipuuvaltaiset metsät vuorottelevat. Manner-Suomesta on löydetty kuusi erillistä osapopulaatiota. Näistä neljä on Pohjois-Karjalassa.
Naapurilampi pelastaa
Naapurilammella tilanne on parempi, mutta veden niukkuus näkyy täälläkin.
”Normaalisti pinta olisi ainakin metrin korkeammalla”, Vuorio sanoo kahlatessaan.
Lammessa on sateenvarjomaisia pyydyksiä. Käynnissä on EU-rahoitteinen tutkimushanke, jolla selvitetään vesistöjen lajikirjoa. Yhdessä pyydyksessä on useampikin rupilisko.
Rupiliskokannan kehityksestä viime vuosina ei ole mitattua tietoa. Vuorio toivoo, että määrä ei olisi suuresti kutistunut. Aiemmin ojitus hävitti rupiliskoja.
”Lampia kuivatettiin ja yhdistettiin, jolloin niihin levisi kaloja ja ne liettyivät. Kun tällaista ei nykyään tehdä yhtä paljon, arvelen kannan säilyneen viime aikoina melko vakaana.”
Lue myös
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kommentit
Ei vielä kommentteja.
Haluatko kommentoida artikkelia? Voidaksesi kommentoida artikkelia sinun tulee kirjautua sisään.
Kirjaudu sisään